Ensimmäinen Crysis oli se juttu, mitä PC-hemmot tykkäsivät näyttää kateellisille konsolikamuillensa. Tähän eivät konsolit pysty, sanottiin! Vaan pystyvätkö sittenkin? Nyt on kelkka käännetty ja Crysis 2 on tehty pääasiallisesti konsolit tähtäimessä, ja sekös PC-pelaajien jofaa kiristää.CryEngine tehtiin alunperin Nvidian tekniikkademoksi. Tämä fakta tuntuu seuraavan Crytekin pelejä edelleen. Kovasta yrittämisestä huolimatta firman pelit aina Far Crysta lähtien ovat aina olleet enemmän rintakehän rummuttelua tekniikan saralla, kuin sisällöltään erityisen merkittäviä tai mieleenpainuvia. Löytyykö Crysis 2:n syövereistä vihdoin se kauan kaivattu PELI?




Tiheistä sademetsistä on siirrytty New Yorkin asfalttiviidakkoon, vuoteen 2023. Kaupunkia riivaa pahemman sorttinen virus, joka tuntuu tekevän asukkaista selvää nopeasti mutta varmasti. Jos silkka pandemia ei vielä olisi riittävän tehokas vitsaus, hyökkäävät kaupunkiin myös pahat alienit tekemään selvää harvoista selviytyjistä. Pelin päähahmona toimii Alcatraz, joka istutetaan ykkösosasta tutun nanopuvun paranneltuun kakkosversioon. Pelin juoni ei jatka suoranaisesti ykkösen tarinaa, mutta joitain tuttuja naamoja matkan varrelta voi bongata.

Crysiksen suola piilee nimenomaan nanopuvussa, jonka simppelit mutta erityisen kätevät erityistaidot tekevät vihollisjoukon harventamisesta pykälän verran kiinnostavampaa. Näkymättömyys lienee se pahisten kannalta kaikkein epäreiluin konsti. Myös hetkellinen supersuoja antaa pelaajalle kummasti etulyöntiasemaa. Supervoimia on optimoitu pykälän verran yksinkertaisempaan suuntaan. Vaikka nanopuvun voimat tuntuvat auttavan pelaajaa välillä liikaakin, ei voimien kanssa itseltään hengen mähriminen ole mitenkään epätavallista. Voimat kun kuluttavat energiaa ja kun nyt vaikka se näkymättömyys sattuu loppumaan väärässä paikassa, on Alcatrazin henki hyvin äkkiä heikoissa kantimissa. Pelin vaikeus kannattaa vääntää vähintään normaalitasolle, sillä muuten pelaaminen muuttuu hyvin äkkiä puuduttavaksi. Pieni kuolemanpelko antaa pelin tunnelmalle melkoisen piristysruiskeen.




Hienoinen tyylitajun puute tuntuu vaivaavan Crytekin poikia edelleen. Pienet asiat nakertavat jo ennestään hiukan epäluuloista fiilistä heti alusta lähtien. Miksi esimerkiksi miltei koko introvideon keston ajan keskellä ruutua näytetään “Press A to enter game” -tekstiä? Siksikö, että välivideot on pakattu niin huonolla laadulla, että useimmat pelaajat mielummin siirtyisivät suoraan peliin? Miksi pelaaja saa ensimmäiset achievement-pisteet pelkästään intron katselemisesta? Pelin alkumetreihin puhaltaa fiilistä Hans Zimmerin säveltämä teemabiisi, jonka luomaa maailmanlopun tunnelmaa viljellään mukavasti pitkin peliä.

Pelin rakenne ei tunnu kaiken aikaa erityisen eheältä. Vaikka juoni ei olekaan aivan sieltä altaan syvimmästä päästä, on sen kuljettaminen hieman epätasaista. Arvostan toki sitä, että aivan jatkuvasti ei tarvitse olla väistelemässä luoteja. Sinänsä varsin tyylikkään näköinen kaupunki kaipaisi edes hitusen elävyyttä. Välillä kaduilla ryömii joitain viruksen saastuttamia siviilejä henkitoreissaan, mutta eipä näistä vihanneksista juuri seuraa ole - eivät edes reagoi pelaajan luoteihin. Vaikka ykkösosan laajemmat kentät ovatkin kutistuneet pykälän jos kolmannenkin, on tarjolla useimmiten useampia kuin yksi tapa edetä. Vaihtoehtoisten toimintatapojen liiallinen alleviivaaminen herätti tosin ainakin itsessäni negatiivisia tuntemuksia – pitääkö pelintekijä minua tosiaan näin hölmönä? Peli olisi varmasti ollut huomattavasti tunnelmallisempi, jos apupyöriä ei olisi ruuvattu niin tiukasti kiinni.


Räiskiminen on useimmiten vaihtoehdoista se mielikuvituksettomin ja monesti myös helpoin tapa päästä tavoitteeseensa. Piilosta toiseen hiippaileminen on hieman palkitsevampaa, mutta kärsii hieman tekoälyn yli-innokkuudesta. Pelaajasta ei tarvitse montaa pikseliä vilahtaa, kun nikkeliä alkaa satamaan tämän yleiseen suuntaan. Kävipä monesti niinkin, että vihollinen tuntui näkevän jopa seinien läpi. Puhumattakaan siitä, että luodit näyttävän kulkevan jopa maankuoren läpi, kun pelaaja hiipparoi viemärissä ja kadulla partioivat pahikset jollakin mystisellä tavalla tulevat huomanneeksi tunkeilijan. Sen verran vihut sentään antavat tasoitusta, että nakkelevat toisiaan melko surutta kranaateilla.



Jos yksinpelikampanja ei suoranaisesti omaperäisyydellä loista, niin ei tarjoa moninpelikään juuri sen suurempia yllätyksiä. Testijakson perusteella nettikoodi kuitenkin tuntuu toimivan varsin kohtuullisesti, vaikka aluksi meinasi näyttää siltä, ettei peliseuraa tahdo löytyä ollenkaan. Kärsivällisen odottelun jälkeen pääsin kuin pääsinkin liittymään räiskintäkarkeloon.

Pariin otteeseen putosin pelistä pois. Saatoin tosin tulla myös potkituksi peleistä pois, koska olin niin yltiömäisen huono. Osaksi täytyy syyttää myös sitä, että järeämmän levelin pelaajilla tuntui olevan huomattavasti paksumpi nahka. Nirrin kirvoittaminen tuntui vaativan melkoisen luotimäärään, siinä missä meikäläisen henki heltisi jo parista hassusta sivuosumasta. Peli tarjoaa onneksi omat skabat niille aloittelijoille, jotka eivät halua välttämättä toimia kokeneempien pelaajien aamupalana. Rankattujen moninpeliskabojen tahkoaminen kasvattaa pelaajan henkilökohtaista expaa, mikä avaa uusia hahmoluokkia ja sitä rataa. Varsin totutulla peruskaavalla siis mennään tälläkin saralla.




Crysis 2 on PC-pelaajien kannalta keskikokoinen pettymys. Lupailtua DX11-tukea on ilmeisesti luvassa joskus jälkijunassa. Erinäisten grafiikka-asetusten säätäminen on tehty ilmeisen hankalaksi, eikä peli muutenkaan ole erityisesti tietokoneiden resurssien mukaisesti työstetty. Niinhän se on, että kun konsolistien suuntaan kumartaa, PC-pelaajille ryppyisemmän puolensa paljastaa. Ainakin Xbox 360:lla Crysis 2 on teknisesti jokseenkin alustansa komein ilmestys. Pleikkarilla en ole peliä nähnyt, mutta noin äkkiseltään pidin tyylillisesti enemmän Killzone 3:n visuaalisesta annista - teknisestä toteutuksesta en lähtisi vääntämään kättä kumpaankaan suuntaan.

Pelillisesti Crysis 2 ei parin ensimmäisen tunnin aikana vielä onnistu vakuuttamaan juuri muuten kuin ulkokuorellaan. Meininki ja tunnelma kuitenkin paranevat puolivälin jälkeen, eikä jälkimaku ole ollenkaan niin kurja, kuin ykkösessä. Sisällöllisesti kakkonen onkin selvästi parempi peli kuin ykkösosa. Crysis 2 osoittautui jokseenkin juuri sellaiseksi, kuin kuvittelinkin – huikean näköinen perusräiskintä, joka tuskin tarjoaa pelillisesti mitään uutta tai yllättävää, mutta viihdyttää keskimäärin sen yhden läpipeluun verran.