Lunta sataa ja pakkanen kiristyy. Miltä kuulostaisi seikkailuloma tropiikissa, jossa ei lämpöä, aurinkoa ja toimintaa puutu? Etelään ei sentään tarvitse lähteä. Retro Studiosin uusi Donkey Kong Country Returns tarjoaa elämysmatkan, jonka lämpö kumpuaa tekijöiden sydämistä voimalla, joka saa hetkessä unohtamaan hyytävät pakkaset.

Pelaaminen polkaistaan ilahduttavan sutjakkaasti käyntiin. Rytmisoittimia muistuttava Tiki Tak -heimo huumaa soitollaan paratiisin eläimistön putsaamaan saaren kaikista banaaneista. Tämä ei tietenkään sovi banskuja rakastavalle Donkey Kongille. Aivan kuin hedelmävarkaus ei olisi jo riittävän likainen temppu, yritetään gorillakin orjuuttaa mystisen magian valtaan. Apinaahan ei muuten koijata – muutama Wiimoten heilautus, ja Tiki kokee elämänsä turpasaunan. Nyt pitäisi enää pelastaa banaanit, kerätä kasoittain piilotettuja esineitä ja tietenkin leipoa lättyyn kaikkia, jotka banaanirosvoudesta ovat vastuussa.




Donkey Kong Country Returns on hyvin perinteinen sivuttain rullaava tasoloikka. Matka saaren keskipisteeseen taittuu kahdeksassa teemassa aina viidakosta temppeliraunioihin sekä aurinkorannoille. Jokainen teema tuo mukanaan muutamia erilaisia jippoja: metsässä painotetaan heilumista liaaneilla ja puiden latvoissa, temppelimaisemien ollessa täynnä pylväitä ja ansoja. Mitään lajityyppiä mullistavaa ei tasosuunnittelussa esitellä, mutta vaihtelua on tarjolla runsaasti. Alusta lähtien visuaalinen ilme on mahtava. Vaikka suurin osa toiminnasta hoituu kuvan etualalla, on peli kauttaaltaan kolmiulotteista grafiikkaa. Syvyysulottuvuuden kikkoja ei jätetä hyödyntämättä, kun toimintaa siirretään jatkuvasti lähemmäksi ja kauemmaksi ruudusta. Donkey Kongia pallotellaan kirjaimellisesti ympäri ruutua räjähtävillä tynnyreillä.

Taustat ovat täynnä toimintaa, mikä vaikuttaa myös konkreettisesti tasoihin. Eräässä tasossa tavataan ruudun kokoinen mustekala, joka välillä työntää lonkeroitaan myös etualalle hyppimistä estämään. Toisessa tasossa pidetään silmällä hyökyaaltoja, joiden vesi vie mukanaan tullessaan läpi ovista ja ikkunoista. Visuaalisesti peli on Wiin ehdottomasti parhaita pelejä. Sarjakuvamaisen kirjava grafiikka, hyvällä maulla toteutetut efektit sekä yksityiskohtien määrä luovat upean kokonaisuuden. Antiikkisten televisioiden omistajille kuitenkin varoituksen sana – laajakuvattomilla televisioilla kärsitään letterbox-kuvasta. Ruudun kauiemmaisille tasoille ei kamera aina seuraa perässä, jolloin pienillä televisioilla pelatessa tihrustaa saa ihan kunnolla.




Jokaisessa tasossa on kerättävänä läjä enemmän tai vähemmän piilotettua tavaraa. Hamstrattavaa on neljää erilaista: kolikot kelpaavat valuutaksi kauppaan, kun taas KONG–kirjaimilla ja palapelin paloilla avataan uusia tasoja ja konseptitaidetta. Jokin on selvästi oivallettu oikein, sillä keräily saa aikaiseksi euforian jo itsessään. Ulkoasu ja ovelat piilot palkitsevat tarkkasilmäisiä jatkuvasti. Yhdenkin salaisen luolan löytäminen tuottaa mielihyvää, vaikka sen sisältä paljastuisi vain niitä yleisimpiä ja turhimpia – siis banaaneja. Banaanien keräämistä vaivaakin kriittinen ongelma. Kun kuolema korjaa riittävän monta kertaa, luulisi pelin antavan vielä viimeisen potkun nivusiin – vaan ei! Harmikseni pelaajalle lahjoitetaan muutama ilmainen elämä sekä tarjotaan lämmintä kättä hyvästä yrityksestä. Tasojen skippaaminenkin on mahdollista, jos tarpeeksi itseään teloo. Kutsukaa minua masokistiksi, mutta tämä menettely tappaa lisäelämien idean, kun käytännössä avuttomuudesta ei rangaista.

Muuten virheistä rangaistaankin sitten ihan tarpeeksi ja vauhdikkaasti edetessä henki on herkässä. Puolivälin jälkeen vaativuus on jo luokkaa murhaava. Mm. kärryajelut ovat pahimmillaan muutamien minuuttien ulkoa opeteltavia quick time event –maratoneja. Useimmiten vika on sentään pelaajan taidoissa, eikä peli tahallaan ole epäreilu. DK itse kestää oletuksena vain yhden osuman ennen kuolemaa, mutta yleensä apuna on sentään selässä roikkuva Diddy Kong, joka tuo mukanaan kaksi lisäosumaa kestävän panssarin ja elintärkeän rakettirepun. Parhaassa tapauksessa ratsastetaan SNES–peleistäkin tutulla sarvikuono Rambilla, joka jyrää tieltään kaiken. Mämmikourana elämäni hupenivat jo ensimmäisten maailmojen aikana ja syyttelevä sormi ja ärräpäät suuntautuvat kapuloihin. Ohjaus hoidetaan pelkällä Wiimotella tai Wiimoten ja Nunchakun yhdistelmällä. Valintani on jälkimmäinen vaihtoehto, joka on todella tarkka ja luotettava liiketunnistusta lukuunottamatta. Ravistelun vuoksi tapatin itseni useamman kerran, sillä jostain käsittämättömästä syystä samalla ranneliikkeellä voi DK tehdä kolmea asiaa. On turhauttavaa kun ohjainta ravistaessa tatti kääntyy vinoon niin, että gorilla heittää kärrynpyörän tyhjyyteen lattian takomisen sijaan. Pakkoliikunta pitäisi hylätä ja turvautua perinteisiin nappeihin, jolloin vanhat parratkin voisivat hyväillä GameCube- tai Classic-ohjaimiaan.




Paras apu vaikeustason ja ohjaimen aiheuttamiin ajoittaisiin raivokohtauksiin on vertaistuki. New Super Mario Bros. Wiissä kavereiden kanssa pelaaminen johti täydelliseen sekamelskaan, kun toisiaan päin luistelevat pelaajat tapattivat itseään ja muita jatkuvasti. Donkey Kong Country Returns on nimenomaan parhaimmillaan kaksinpelinä, kun toinen pelaaja ohjaa Diddy Kongia. Teoriassa yhteistyö kurittaa yksinpeliäkin kovemmin, sillä kuolema korjaa entistä helpommin. Diddy ei anna enää kahta lisäsydäntä, ja yhteiset elämät ovat nopeasti nollassa. Peli kuitenkin panostaa siihen, että kaverit auttavat toisiaan. Jos toinen pelaajista jää jälkeen ruudun ulkopuolella, hänet siirretään nopeammin etenevän viereen muutamissa sekunneissa. Lisäksi kuolleet kiidätetään takaisin toimintaan lähes heti, joten pahoissa paikoissa riittää aina, että edes toinen pelaajista selviää. Sopivalla partnerilla yhteistyö on suorastaan leppoista yksinpelin jatkuviin äkkikuolemiin ja tarkistuspisteisiin palaamiseen verrattuna.

Aivan ongelmatonta ei kaksinpeli kuitenkaan ole. Osa tasoista on suunniteltu aivan selvästi vain yhtä pelaajaa varten. Usein etenemisessä käytettävät tynnyritykit tottelevat kumman tahansa pelaajan ohjainta. Lähes kokonaiset tasot saattavat olla vuoristorata-ajelua, ja pelaamaan pääsee käytännössä vain toinen. Diddy Kongin epäreilun isoa liikevalikoimaa tasapainotetaan sillä, että Diddy voi hypätä koska tahansa Donkey Kongin selkään avuksi – rajoittamalla samalla oman pelaamisensa lähinnä katsomiseen. Hyvällä seuralla vuorottelu ja hengähdystauot eivät harmita, mutta kuitenkin jää olo, että toisen pelaajan tekosia jopa hienoisesti vähätellään. Hahmojen vuorottelu kannattaa. Yhteinen sävel on vaatimus, mutta vastalahjaksi turhautuminen vaikeisiinkaan tasoihin ei iske kovin helposti. Ongelmineenkin kaksinpeli on parhaita pelaamiani ja törttöily aiheuttaa lähinnä hillitöntä naurunremakkaa.




Fiilistelylle viimeisen silaukseen antaa oivaltava musiikkiraita, jonka rytmisoittimiin painottavat kappaleet saavat jalan vispaamaan. Iso osa musiikista on vanhojen DK-sarjan pelien musiikin uudelleenlämmittelyä, mutta uutta musiikkia on silti runsaahkosti, ja se noudattaa selkeästi Retro Studiosin omintakeista tyyliä. Metroid Prime –sarjan fanit saattavat tunnistaa sekä tasoarkkitehtuurista että musiikista mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä pelien välillä.

Selvästi perustasoa vaikeammasta seikkailusta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Donkey Kong Country Returns kestää pidempiäkin pelisessioita. Retro Studios on luonut pelistään hyvin pitkälle hiotun ja addiktoivan tasoloikan. Oivaltavasti piilotetut bonukset saavat sisäisen hamstraajani syttymään, vaikka yleensä ohitan peleissä kaiken keräiltävän, josta ei heti hyödy konkreettisesti. Sulava pelattavuus ja pääpiirteittäin tarkat kontrollit takaavat, että "jospa vielä vähän aikaa" – lauseen hokeminen jatkuu pitkälle iltaan. Donkey Kong Country Returns ei ole sellainen suuri muutos, joka Prime -trilogia oli Metroidille, mutta tarvitseeko sen edes olla? Kahden Nintendolle tärkeän pelisarjan erinomainen muovaus nykypäivään on Retro Studiosilta isojen aplodien arvoinen työ. Mistähän pelisarjasta sitä toivoisi Retron näkemyksen seuraavaksi?