Aloitetaanpa tämä arvio parilla tunnustuksella, jotka voivat hieman selvittää sitä, miksi Alan Waken atmosfääri iskin selkäytimeeni niin lujaa. Ala-asteella olin yksi niistä muksuista, jotka katsoivat Twin Peaksin jokaisen jakson välittämättä alakerrasta kuuluvista 'nyt se televisio kiinni ja nukkumaan' -komennoista. Ahmin myös kakkoskauden, jonka monet kavereistani sivuuttivat liian sekavana. Toisekseen olen aina pelännyt hieman pimeää - sitä, että joku on jossain selän takana vaanimassa. Luulin jo päässeeni järjenvastaisista satunnaisista kylmänväreistä eroon muutettuani metsän keskeltä sivistyksen pariin, mutta Alan Waken pelaaminen ei yhtään auttanut asiaa. Ei yhtään.



Alan Wake on menestynyt jännityskirjailija, jonka kynä ei ole kuitenkaan pariin vuoteen sauhunnut. Levätäkseen ja luovuuden taas ehkä löytääkseen Alan lähtee lomailemaan vaimonsa Alicen kanssa rauhalliseen ja idylliseen Bright Fallsin pikkukaupunkiin, joka on asukkaita myöten jonkinasteinen kunnianosoitus aluksi mainitulle Twin Peaksille. Matkalaukut on tuskin ehditty purkaa, kun alkaa tapahtua kummia ja Alice katoaa. Kaikki pimenee, ja kun Alan vihdoin herää, kaikki on hämärästi vinksallaan: kaikkialta löytyy mm. sivuja kirjasta, jota hän ei muista kirjoittaneensa. Vaimo pitäisi pelastaa, eikä poliiseille sovi puhua liikoja, koska valkotakkiset saattaisivat pian noutaa, mikäli heille kertoisi kaiken, mitä matkan varrella tulee nähtyä.

Kaikki Alanin viholliset syntyvät pimeydestä ja salaperäisestä pahasta voimasta, joka synkän viitan lailla seuraa miestä hänen matkallaan. Pimeys ottaa valtaansa myös Bright Fallsin asukkaita, joista tulee zombiemaisia varjo-olentoja. Poltergeistin ja Twilight Zonen muistavat voivat hymyillä vastaan tuleville viittauksille, kun myös tavarat saavat pimeyden kirouksen ylleen ja kääntyvät kirjailijaamme vastaan.



Pimeyttä vastaan taistellaan tietenkin valolla. Perusapuväline on taskulamppu, ja kun sillä osoittaa vastaan möngertävää tai viuhahtavaa vihollista kohti, kuoriutuu pimeyden varjo hämäräheikin päältä ja pistoolikin alkaa auttaa - tai vaikka metsästyskivääri, tai pumppuhaulikko. Tehokkaampia aseita, jotka hoitavat sekä valaisun että rankaisun ovat mm. valorakettipistooli, sokaisukranaatit ja hätäsoihdut. Valo toimii myös turvapaikkana, jossa Alanin energia palautuu normaalia nopeammin. Paniikkitilanteessa ja pistoolin panoskammion ammottaessa tyhjyyttään täytyykin turvautua väistelyyn ja rämpimiseen ketaleet kannoilla kohti lähintä katulamppua.



Huolimatta siitä, että Alan Wakea mainostetaan psykologisena trillerinä ja tarinavetoisena pelinä - mitä kumpaakin se toki on - sen pelimekaniikka on kaikkein lähimpänä FPS-peliä. Remedyläiset eivät ole kuitenkaan Max Paynen perintöä vallan unohtaneet. Iso osa Alanin ajasta kuluu vihollisia räiskien ja paikasta toiseen juosten, lisäaseita ja -panoksia keräillen (ilmeisesti Amerikan metsät ovat aivan täynnä valoraketteja) ja välillä vähän isompia vastuksia hoidellen. Terveydentilan lisäksi kahinoidessa pitää tarkkailla ammusten määrä ja paristojen määrää.

Lampuissa vakiona olevat ihmeparistot latautuvat kyllä hiljakseen itsekseenkin, mutta siitä ei ole paljon apua vihollislauman keskellä. Ilman panoksia taas Alanilla ei ole mitään keinoa taistella. Monen asian seuraaminen yhtä aikaa vain lisää pientä paniikin tunnetta, mutta kontrollit ja kamera toimivat sen verran hyvin, että epäonnistumisista ei voi ainakaan niitä syyttää. Checkpointeja on taajassa, joten uusi yritys ja mahdollisesti erilainen taktiikka on aina muutaman askeleen päässä.



Räiskintänä Alan Wake on kuitenkin intensiivisin ja tunnelmallisin genren peli, mitä toistaiseksi on tehty. Fiilisosa-alueen ollessa hienointa ja tuoreinta hottia, on osa pelimekaniikasta jäänyt pitkän kehityskaaren aikana tasolle, josta uusimmat pelit ovat menneet jo ohi. Alan tuntuu hieman kömpelöltä, ei pysty kiipeämään kuin tikapuita pitkin, omistaa jättimäiset taskut, joihin mahtuu reilu läjä varusteita ja niin edelleen.



TV-sarjamaisiin episodeihin jaettu juoni tarjoaa cliffhangereita, odottamattomia käänteitä (jos luulet tietäväsi täsmälleen mistä on kyse, olet väärässä) ja hienoa dialogia koko kymmentuntisen ajan. Ainoastaan noir-tyylinen selostajan ääni käy joskus korvaan, kun ahdistava tilanne on pahimmillaan ja miehen äänensävy ei tätä yhtään heijasta. Ainakin vakiovaikeusasteella (pelistä löytyy myös mm. nightmare-vaikeus) Alanin ääni myös spoilaa kaikki itsestään selvätkin puzzlet. Vain parissa kohdassa tekemisiään joutui miettimään enemmän kuin muutaman sekunnin.

Tarinavetoisuus tarkoittaa osaltaan myös sitä, että juoni etenee melko lineaarisesti... tai no, ehkä ei juoni, mutta peli kuitenkin. Sivupoluille voi eksyä vain hetkeksi kiertelemään autiotaloja ja keräämään maisemiin siroteltuja kirjan sivuja juonta syventääkseen sekä termospulloja (Twin Peaks -viittaus tämäkin) achievementia metsästääkseen. Pieniä murusia siitä, että jossain kehitysvaiheessa Alan Wake oli hiekkalaatikkomaailmainen peli, näkyy mm. siinä, että yhdenkin metsätien varrella oli ripoteltu kokeiltavaksi varmasti jokainen ajoneuvo, jota 'laajempaan peliin' suunniteltiin.

Vaikka taidolla toteutetuissa taisteluissakin on alati painostava tunnelma ja pakonomainen tarve koettaa katsoa selän taakse, se, mitä niiden välillä tapahtuu (juoksentelua lukuun ottamatta), nostaa Alan Waken pistemäärää omalla asteikollani kaikkein eniten. Rakennuksista löytyvien televisioiden näyttämä sisältö, radioista kuuluva Bright Fallsin yö-dj:n show, sivuhenkilöiden tarinoinnit ja esimerkiksi Alanin managerin Barryn läpänheitot nostavat kaikki osaltaan sitä tunnelatausta, johon peli päättyy. Hetken aikaa tuli hiljaa istuttua paikallaan ja nieleskeltyä, kun lopputekstit alkoivat rullata.



Huolimatta siitä, kuinka vahvasti pelissä keskitytään valon ja pimeyden väliseen kontrastiin, ei kaikki ole täysin mustavalkoista tässä hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Selkeimmin valo/varjo-ideologia näkyy pelin visuaaleissa. Taskulamppujahan on pelihahmojen käsissä ennenkin nähty, mutta Remedyllä on saatu aikaiseksi virtuaalifikkari, joka käyttäytyy joka tilanteessa täysin realistisesti. Käytetty pelimoottori sallii myös säätehosteet, ja kun oppii tietämään, mitä hiljakseen ympärille kertyvät savusumukiehkurat merkitsevät, aiheuttaa jo se itsessään kylmänväreitä. Valot, varjot, savut, sumut, usvat, haituvat, pilvet ja udut ovat upeata katseltavaa, mikäli uskaltaa pysähtyä katsomaan.

Päivännäölläkin Bright Fallsista löytyy silmänruokaa. Lähes kaikkiin rakennuksiin pääsee sisään ja monenmoista yksityiskohtaa on mukaan ympätty, tosin odotin löytäväni Remedyn tietäen jotain todella hämäriäkin piilovitsejä. Muutamia Suomi-viittauksia (mm. tv-sarjassa esiintyvän muinaisjumalan nimi nauratti) lukuun ottamatta en niitä ainakaan vielä onnistunut löytämään. Pikkukylän vuoristomaisemat ja luonto on myös mallinnettu sellaisella pieteetillä, ettei ole ollenkaan vaikea uskoa paikan todella olevan olemassa. Erikoismaininta vielä Barryn toppatakille - se on ehkä hienoin toppatakki peleissä ikinä!





Kun aloin kirjoittaa tätä kappaletta pelin ääninäyttelemisestä tajusin, että Alan itse jää oikeastaan etäisimmäksi pelin hahmoista. Toki miehen kohtalosta välittää, mutta kyyninen, monotoninen selostajanääni, jolla Alan kommentoi joka tilannetta, ei tuo hahmoon sävyjä tai kerroksia. Niitä sen sijaan löytyy monesta muusta hahmosta ja itseeni vaikutuksen tekivät erityisesti edelläkin jo mainittujen yö-dj:n ja manageri Barryn roolisuoritukset. Musiikkia pelissä on käytetty harvoin ja harkiten pienenä tunnelmanluojana sekä episodien päättyessä. Yksi erityisen tunnelmallinen kohta sitenkin on saatu aikaiseksi.

Mikäli joku on joskus katsonut kauhuelokuvaa ilman ääniä, on hän saattanut havaita, että lähes kaikki pelottavuus katoaa. Pelipuolella tämä on nähty viimeksi Dead Spacessa, jonka äänimaailma loi erinomaisen tiiviin jännityksen. Samaan pystyy myös Alan Wake. Äänisuunnitteluun on panostettu - olen kuullut mm. mikrofonin kanssa teltassa metsässä vietetyistä öistä - ja sen kuulee selkäpiissä asti. Luonnon, tuulen ja myrskyn äänet sekä rakennusten narahdukset ja kirskahdukset pitävät pelaajan tuolin reunalla keikkumassa.

Alan Wake tekee sen minkä lupasi: se on kuin laadukas tv-sarja, se on psykologinen trilleri, se on komea, se herättää tunteita ja jopa pelkotiloja. Se oli pakko pelata loppuun asti, että näki ja koki, millaisen mutkan käsikirjoittaja on sinne kehittänyt. Pitkä kehitysaika asetti kovat odotukset Remedyn pelille ja niistä pojat kyllä suoriutuivat - ehkä hupparin huppu rimaa hipoen, mutta kuitenkin.