Third Echelonin leivissä toimiva agentti Sam Fisher on yksi pelimaailman vakiintuneista naamoista Solid Snaken, Lara Croftin ja Super Marion ohella. Varsin suositun Splinter Cell -sarjan tuoreinta tulokasta, Convictionia, on työstetty pidempään kuin mitään muuta sarjan osaa koskaan. Edellinen osa, Double Agent, julkaistiin jo neljä vuotta sitten, joten pelintekijöillä voisi kuvitella olleen vähintään riittävästi aikaa viilata yksityiskohtia paikoilleen. Ilmeisesti pelintekijät ovat kuitenkin samaistuneet turhan paljon Bond-leffoihin, sillä tietyiltä osin tuntuu siltä, että maailma ei riittänyt. Kyseessä on siis hieman ristiriitainen pelijulkaisu, jossa tietyt asiat on kyllä viilattu viimeisen päälle, mutta jotakin oleellista myös puuttuu.



Jossakin vaiheessa pelibisnes keksi näppärän konstin inhimillistää hyytävän viileitä pelihahmojaan vanhentamalla näitä. Myös Sam Fisher on kerännyt hieman vuosia mittariinsa ja jättänyt oikeastaan agenttihommat nuoremmilleen. Pappa ei ole kuitenkaan jäänyt tyytyväisenä eläkkeelle ikärajojen paukuttua, ehei. Valtion hommat ja oikeastaan ihan kaikki muukin lakkasi kiinnostamasta siinä vaiheessa, kun rakas tytär jäi auton alle ja kuoli. Ja ikään kuin se ei olisi vielä riittänyt kenelle tahansa, Sam joutui myös murhaamaan hyvän ystävänsä maan turvallisuuden nimissä.

Samin kollega Anna Grimsdóttír ottaa kuitenkin yllättäen yhteyttä ja kertoo Fisherin hengen olevan välittömässä vaarassa. Ennen kuin Sam huomaakaan, hän löytää itsensä jälleen kerran keskeltä kansainvälistä selkkausta, vaikka tarkoituksena oli aluksi vain löytää syyllinen tyttären surmalle. Pelin juoni on melko taattua Tom Clancya, niin hyvässä kuin pahassa.

Pelisarjaa tuntemattomille kerrottakoon, että Sam Fisherin ominta alaa on varjoissa hiippailu ja lempiharrastus vaivihkainen tappaminen. Rehti rynkky pysyy toki Fisherin kourassa ihan yhtä lailla, tilanteen välillä niin vaatiessa. Splinter Cellit eivät koskaan ole olleet mitään sandbox-pelejä, eikä Conviction ole poikkeus. Reittivalintoja ei yleensä ole tarjolla useita, vaan pelaajaa viedään kädestä pitäen pitkin varsin rajattuja käytäviä. Tämä helpottaa intiimin tunnelman luomista, mutta välillä jäin kyllä kaipaamaan enemmän Hitman-sarjasta tuttua vapaampaa soveltamista.

Toki pahisten hengen nappaamiseen on yleensä useita eri vaihtoehtoja. Sam osaa kuitenkin kiipeillä putkia pitkin kattoon roikkumaan, kiivetä kaappien päälle ynnä muuta akrobaattisesti nokkelaa. Välillä tosin jää epäselväksi, mitkä kaikki esineet soveltuvat Fisherin kiipeilyyn. Kenttäsuunnittelullisesti peli tuntuu varsin viimeistellyltä. Vain loppupuolen idioottimaiset loikinnat liikesensoreiden keskellä meinasivat aiheuttaa ohjaimen muotoisia kuoppia vuokrakämpän seiniin - viimeistään tässä kohtaa sitä erillistä hyppynappia jäi kaipaamaan. Kalastaja-Samin ohjaaminen on muuten varsin miellyttävää ja näpsäkän tuntuista. Tehtävien välillä ei ole järin huomattavia lataustaukoja, mikä pitää intensiteettiä alati yllä.



Kaiken muun viilaamisen viedessä ilmeisesti kaiken ajan, pelistä jätettiin ajanpuutteen vuoksi jotain, mikä olisi ollut mielestäni enemmän kuin oleellinen ominaisuus hiippailupelille. Agentille nimittäin loihdittiin ilmeisesti iän myötä kehittynyt akuutti selkävaiva, joka kieltää ehdottomasti ruumiiden nostelemisen. Niinpä hiukankin väärään paikkaan lahdattu terroristi on sitten vain väärään paikkaan lahdattu, eikä virhettään voi korjata kiikuttamalla kroppaa johonkin varjoisampaan soppeen piiloon. Onneksi tätä emämähryä on paikattu tyhmentämällä tekoälyä sen verran, että se ei spottaa kavereidensa ruumiita ihan kauhean helposti, eikä toisaalta osaa seurata pelaajaa useimpiin piilopaikkoihin. Esimerkiksi kyyristyminen on AI-teroille aivan hemmetin vaikea asia. Terveisiä vaan täältä pöydän alta piilosta, dorkat!

Pelin ulkoasu, äänimaailma ja tunnelma kielivät pitkästä tuotantoajasta. Kertaalleen uusiksi vedetty graafinen toteutus on monin paikoin Boksin kirkkainta kärkeä. Hahmojen tekstuurit ja mallit ovat varsin tarkkoja ja liikemallinnus toteutettu vähintäänkin asianmukaisella pieteetillä. Tyylikkäänä ratkaisuna maailma muuttuu mustavalkoiseksi aina, kun Fisher on varjossa vihollisilta jemmassa. Myös musiikkipuoli on ihastuttavan freshiä, sisältäen tunnelmaa tukevaa materiaalia muun muassa DJ Shadow'lta. Tehtäväkampanja ei ole aivan aukottoman eheä, mutta muistot epäkohdista peittyvät pääasiassa mainioiden tehtävien alle.

Pelissä on oma, näpsäkkä sisäinen tavoitepistejärjestelmänsä. Pelaaja ansaitsee pisteitä suorittamalla tiettyjä toimintasarjoja. Kun saldoa on kertynyt riittävästi, voi pointseilla ostaa mutkiinsa päivityksiä tarkuuden, panosmäärän ja tulivoiman saralla. Pisteitä satelee toki automaattisesti taistelun timmellyksessä, oli pelaajan strategia minkälainen tahansa, mutta läheskään kaikkia päivityksiä ei näin koskaan tule saavutettua. Keskittymällä saavutuslistan edellyttämiin toimiin pisteitä ropisee luonnollisesti huomattavasti enemmän.



Trendin nimissä myös Splinter Cell on siirtynyt co-op-aikaan. Ja sehän meille passaa, sillä tällainen hiippailutoiminta antaa mainiot edellytykset punoa yhdessä tuumin saumattomia suunnitelmia vihollisten päänmenoksi. Mukana on itse asiassa aivan oma tehtäväkampanjansa kaksinpelattavaksi. Sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen yksinpelikampanjaa.

Conviction on vieläkin hauskempaa kaverin kanssa pelattuna. Ja mikä kaikkein parasta, vanhalla kunnon jaetulla ruudulla peliä voi pelata vaikka samalla konsolilla. Tämä se on harvinaista herkkua tänä päivänä! Kaksinpelissä kaveria ei jätetä, sillä kaverin valuessa kuiviin peli loppuu molemmilta. Molemmat pelaajat on sentään varustettu ihmelaastarilla, joten toverinsa saa parsittua kasaan, jos pitää hoppua.



Vaikka en ole mikään 'konsolityhmennys'-termin ystävä, nousi se tällä kertaa kielenpäälle muutamaan otteeseen. Toisaalta kun otin asian puheeksi irkissä, siellä useampi totesi tyhmentämisen olevan enemmän kuin tervetullutta, sillä aiempien osien kanssa nysväämiseen oli mennyt pahemman kerran hermot. Tokkopa tähän mitään yhtä oikeaa mielipidettä on, mutta mielestäni hiippailusta olisi saanut pienin muutoksin irti vielä paljon enemmän. Conviction pyrkii selvästi Modern Warfaren ja kumppaneiden tontille suoraviivaisuudellaan. Toiminta on toki hiukan eri sorttista, mutta tietynlainen toimintaelokuvamaisuus on fiiliksenä alati läsnä. Harmillisen usein meno äityy ehdaksi räiskinnäksi, vaikka kuinka tekisi mieli kyykkiä varjoissa. Taisteluilta ei voi välttyä, vaan niihin on pikemminkin pakko välillä hakeutua.

Yli kymmenen tunnin kesto on minun makuuni aivan riittävä rykäisy. En jäänyt kaipaamaan lisää sisältöä, mutta en sano, että missään vaiheessa olisi tosissaan alkanut kyllästyttää. Splinter Cell: Conviction saattaa olla sarjan faneille lievä pettymys, sillä hiippailua on kampitettu ja toimintaa yksinkertaistettu. Toisaalta tuoreemmat pelaajat ihastunevat pelin uuteen, suoraviivaisempaan ilmeeseen.