Muistan lapsuudesta lelulaatikon lukuisat oikeita autoja muistuttaneet metallikuoriset pienoismallit, joita lykittiin pitkin lattioita. En ollut niille erityinen fani, mutta silti Hot Wheelsin pelaaminen palauttaa minut mielessäni takaisin 90-luvulle. Hot Wheels -pelejä on julkaistu vuosien saatossa lukuisia, ja erityisesti viime vuosina julkaisutahti on ollut aktiivinen. Pelit eivät ole olleet yhden kehittäjän yksinoikeus, vaan niitä on tuotu markkinoille vuorotellen eri studioiden toimesta. Tämän kertaisen kaahailun aikaansaaneella Milestonella on jo kokemusta moderneista Hot Wheels -peleistä, sillä kyseessä on studion kolmas sarjan peli. Italialainen studio on itselleni tutuin kliinisestä viimeistelystä ja tarkan realistisesta otteestaan tutuista Ride-katumoottoripyöräsimulaatioista. On kuitenkin hieno huomata, että osaamista löytyy myös hieman rempseämmän kaahailuun tuottamiseen. Oma Hot Wheels -urani on sen verran alkutekijöissä, ettei syväluotaavaa vertailua sarjan aiempiin peleihin ole tällä kertaa luvassa.


Infinite Rush vie pelaajan leikinomaiseen saaristoon, jossa kaikki on värikästä ja hieman lapsenomaista. Pelistä välittyy heti, että Hot Wheels -brändi on ollut suunnittelun keskiössä alusta lähtien – kokonaisuus näyttää, tuntuu ja toimii lelumaailman ehdoilla. Suhteellisen laaja avoin pelimaailma on heti alkuun positiivinen yllätys, sillä saarissa on runsaasti vaihtelua ja erilaisia elementtejä, kuten jättimäinen mustekala vesipurkauksia luomassa. Neljä avointa pelisaarta avautuvat melko nopeasti kampanjan edetessä. Ensimmäinen niistä vie pilvenpiirtäjien sekaan keskelle kaupunkia, toisessa luonto korostuu enemmän ja kalliot tuovat ajamiseen korkeuseroja. Kolmas tarjoaa karumpaa aavikkomaisemaa, kun taas viimeinen rakentuu itäaasialaiseen ilmeeseen, vesikanavien ja muinaisten temppelien ympärille.



Kaikki kartat ovat avattavissa reilussa tunnissa ja viimeisen kartan ensimmäisen pomohaastekilpailun jälkeen peli vinkkaa, että kerättävää ja pelattavaa riittää vielä yllin kyllin. Kehittäjät ovat siis selvästi tiedostaneet, että monesta pelaajasta saattaa tässä kohtaa tuntua siltä, että kaikki olennainen on jo nähty. Periaatteessa näin onkin, sillä samaa kaavaa pyöritetään kaikilla saarilla pitkälle eteenpäin. Mielestäni rytmitys olisi voinut olla rauhallisempi, ja pelin kannalta merkittävimmät avattavat asiat olisivat voineet aueta hitaammin. Pelin antama muistutus on kuitenkin siinä oikeassa, että matka koko pelin läpäisyyn on tässä vaiheessa vasta alussa. Kisatapahtumat ovat rakennettu saarimiljööseen, jossa ajoradalta voi ajautua ulos ajovirheen seurauksena. Saaria täyttävät Hot Wheels -teemaan sopivat rampit, jotka tarjoavat sarjan aiemmista osista tutun kaltaisia putkimaisempia ajo-osuuksia.


Pelin kampanja koostuu pomovastusten lisäksi perinteisistä muutaman kierroksen mittaisista kilpailuista, eliminaatiotehtävistä, aika-ajoista ja reittipisteajoista. Eliminaatiokisoissa kilpailun viimeisiä pudotetaan vähitellen pois kisasta. Lisäksi kampanjaa täydentävät viihteellisemmät driftauskilpailut ja renkaidenkaatokisat. Kampanjan ohessa pelaaja voi suorittaa lisäaktiviteetteja, joita ilmestyy pelikartalle kuin haulikolla olisi ammuttu. Näissä voit muun muassa haastaa kadulla vastaan tulevia kaahareita, aiheuttaa aikarajan puitteissa mahdollisimman paljon vahinkoa saarten tuhoutuvaan ympäristöön tai leikkiä turistia valokuvaamalla mielenkiintoisia kohteita. Oheisaktiviteetteja on tarjolla kymmenkuntaa erityyppistä.



Pelin noin 150 erilaisessa leluautossa riittää kerättävää. Autot jakautuvat neljään eri kategoriaan, joiden erot eivät ole suuren suuria, mutta ne tuovat kisailuun hieman omanlaistaan vaihtelua. Merkittävin ero liittyy nopeuden räjähdysmäisesti nostavan boostin keräämisessä ja käyttämisessä. Kiiturit keräävät boostia vauhdista, kun taas drifterit saavat sitä sivuluisusta. Voimakkaat ja kömpelömmät titaanit lataavat boostia nopeasti ajotavasta riippumatta, mutta täyden tehon loppuun kuluttaminen hidastaa menoa hetkellisesti. Itse ajettavuus on arcademainen ja sopii peliin varsin mainiosti. Sivuluisut tuntuvat hieman puskevilta, ja niihin joutui jonkin verran totuttelemaan, ettei jokaisessa mutkassa päädy pusuttelemaan kaidetta. Pelissä kerätään myös auton ominaisuuksia kehittäviä perkkejä, joilla voi parantaa esimerkiksi auton nopeutta tai ajettavuutta.


Varsinainen pelillinen ongelma liittyy pelin vaihtelevaan vaikeusasteeseen. Helpommilla vaikeustasoilla tekoäly toimii mielestäni sopivan kuminauhamaisesti, mikä palvelee aloittelevaa pelaajaa. Vaikeammilla tasoilla vastaavaa tasoitusta ei kuitenkaan ole, mutta sen sijaan kisojen välinen haastavuus vaihteli melkoisesti. Toisinaan vaikeimmallakaan vaikeusasteella ei tarvitse puristaa kunnolla ohjaimesta, jotta voitto osuu kohdalle. Seuraavassa kisassa vaikeus voi taas olla ruuvattu niin kattoon, ettei lukuisten yritysten jälkeen auta muu kuin luovuttaa ja pudottaa vaikeusastetta napsu tai pari alemmas.

Pelin yksi mehukkaimmista ominaisuuksista on jaetun ruudun moninpeli. Yhtä ohjainten liittämisvaiheessa tapahtunutta kaatumista lukuun ottamatta se toimi mainiosti ja tarjoaa pelille runsaasti lisäarvoa. Valitettavasti avointa maailmaa ja sen kampanjaa ei voi pelata kaverin kanssa, vaikka juuri se olisi varmasti ollut mukava tapa täydentää pelin autokokoelmaa.


Luovuuden voi päästää irti kunnolla pelin editoreilla. Auton voi koristella omanlaisekseen, ja siihen liimattavia tarroja pystyy muokkaamaan mieleisikseen. Rataeditorilla voi puolestaan luoda sellaisia ratakokonaisuuksia, joita pelistä muuten vielä puuttuu. Ratojen luontityökalu on onnistuttu pitämään simppelinä, mutta silti monipuolisena.



Infinite Rush on monella tapaa onnistunut kokonaisuus ja mielestäni harppaus eteenpäin edellisestä Milestonen kehittämästä Hot Wheels -pelistä. Testasin aiempaa osaa arvostelun yhteydessä, ja uusi peli sai sen tuntumaan nopeasti kankealta. Ajamisen aiempi sattumanvaraisuus, jossa esteet saattoivat kampittaa täydellisenkin oloisen ajosuorituksen, on saatu pyyhittyä pois. Lisäksi avoimessa maailmassa navigointi kisojen välillä on huomattavasti viihdyttävämpää kuin kankeissa valikoissa liikkuminen. Kaikkea potentiaalia ei kuitenkaan ole hyödynnetty, sillä peli kaipaisi vielä enemmän vaihtelua ja jaetun ruudun yhteistyö voisi olla monipuolisempaa.


Poikkeuksellisesti pyöristelen omaa tähtiarviotani hieman ylöspäin, koska paremmin kohderyhmään kuuluva 5-vuotias poikamme innostui pelistä täysin. Kun sain arviokappaleen ja näytin sitä pojalleni, hän ei enää ole halunnut pelata mitään muuta. Mario Kartit ja muut suosikit ovat unohtuneet kuukaudeksi kokonaan, mikä kertoo mielestäni onnistuneesta pelisuunnittelusta. Nuori herra pitää erityisesti vapaassa maailmassa kaahailusta, kilpailujen voittamisesta ja uusien autojen keräilystä. Pelin helpoin vaikeusaste, ja jopa sitä seuraava, sopivat hyvin aloittelevalle pelimiehelle. Keräiltävääkin riittää pitkäksi ajaksi, joten tätä pelataan meillä vielä pitkään.

Verkkomoninpeliin ei ennakkoversiota pelatessa löytynyt vielä peliseuraa, joten lyhyt yhteenveto siitä lisätään jutun jatkoksi pelin varsinaisen julkaisun jälkeen.