Suunnilleen Kaukoitään sijoittuvassa Panaun valtiossa on tapahtunut (taas kerran) vallankaappaus. Tällä kertaa uusi hallitsija ei ole länsimaiden mieleen, ja lisäksi mystisen "Agencyn" entinen luottomies paikan päällä vaikuttaa kadonneen maan alle, ehkä jopa vaihtaneen puolta. On siis aika lähettää joka paikan erikoismies Rico Rodriquez horjuttamaan valtiota, etsimään kadonnut agentti ja siinä sivussa riehumaan vapaasti isolla alueella.

Alkuperäinen Just Cause oli jokseenkin ristiriitainen tapaus ilmestyessään, mutta myi kuitenkin sen verran, että Avalanche Studios naapurimaastamme Ruotsista on päästetty yrittämään uudelleen. Tällä kertaa ollaan siis Etelä-Amerikan banaanivaltion sijaan maailman toisella laidalla, mutta meno ei ole hirveästi muuttunut. Agenttimme juoksee, hyppii, ajaa ja lentää varsin massiivisella saarella ja suorittaa samalla pääjuoni- ja sivutehtäviä. Vapaa-aikaa vietetään valtaamalla viholliselta kyliä ja tukikohtia sekä keräilemällä aseiden ja kulkupelien parantamiseen kelpaavia krediittejä.



Eräs ensimmäisiä havaintoja pelialueesta on, että se todellakin on erittäin suuri. Mainosteksti lupaa erinäisiä neliökilometrejä, ja jopa lentovälineillä kestää varsin pitkään kaarestaa alueen päästä toiseen. Tämä tarkoittaa toisaalta, että tutkittavaa piisaa, ja toisaalta, että siirtymät paikasta toiseen venyvät pitkiksi. Pian alun jälkeen asekauppias tarjoutuukin ilmaiseksi taksiksi, mikäli pelaajaa ei haittaa, että taivaalta laskuvarjolla pudottautuva sotilas on varsin haavoittuvainen.

Tutkivaiselle keräilijäluonteelle JC2 onkin omiaan. Itsellänikin tehtävien suoritus keskeytyi useasti, kun havaitsin matkan varrella houkuttelevan vihollistukikohdan, josta jäin tavoittelemaan 100 %:n valloitusta bonuksineen. Tähän kuuluu paitsi kaikkien vihollisen rakennelmien tuhoaminen, myös ase- ja ajoneuvokrediittien noukkiminen. Valitettavan pian tosin huomasin, että tukikohdat ovat pitkälti toistensa hiilikopioita, ja niiden määrässä on menty melkein yhtä pahasti yli laidan kuin Saboteurin natsikohteissa. Lisäksi osan kohteista tuhoaminen on kertaluokkaa haastavampaa. No, eipä lopu tekeminen kesken.



Onkin hyvä, että tehtävää piisaa valloitustaisteluissa, sillä varsinaiset juonitehtävät ovat keskimäärin liian helppoja. Jos hallitsee tukikohdan haltuunoton ja osaa katsella ympärilleen, löytää yleensä hyvin nopeasti vaikkapa tankin, helikopterin tai suihkukoneen, jolla tehtävä muuttuu hyvin yksinkertaiseksi. Ricolla on käytössään myös äärimmäisen näppärä kiipeilykoukku, jonka voi ampua kiinni melkein mihin tahansa ja yli 100 metrin päähän. Sillä on helppoa mm. vetäistä katolla kyttäävät tarkka-ampujat tonttiin tai paeta vihollislaumaa talon katolle. Ja vaikka tuhoaa esim. kaikki sataman bensiinivarastot pommeillaan, ei vastapuoli lähetä taisteluun kuin muutaman hassun tyypin, jotka saa kohtuuvaivalla niitattua.

Lisää vaivautunutta hymähtelyä aiheuttaa pelin hahmokavalkadi. Eri hahmoille on kehitetty todella ärsyttäviä (ja epärealistisia) aksentteja ääninäyttelijöiden jo entisestään tankeroon englantiin, jolloin lopputulos on monen myötähäpeän summa. Välinäytöksiä tulee skippailtua vain, ettei tarvitsisi kuunnella hahmojen mongerrusta enää yhtään enempää. Samasta syystä pelaajaa kiinnostaa todella vähän, mitä eri porukoille lopulta tapahtuu. Vihollisen sotilaat taas huutavat muutaman lauseen stereotyyppistä Apu-englantia, eivätkä hahmot tunnu osaavan päättää, onko Ricon lempinimi Scorpio vai Scorpion.

Niin, puhumattakaan sitten siitä, että bugeja piisaa ihan kotitarpeiksi. Esineitä häviää, näkymättömät seinät estävät osumisen viholliseen, ja useamman kerran katosivat yhden kylän kaikki talot:



Peliin sisällytetty YouTube-toiminnallisuus auttaa kummasti näiden nolojen hetkien taltioinnissa.



Tämä rankahko kritiikki voisi antaa helposti sen kuvan, ettei JC2:lla ole mitään ansioita. Sekään ei kuitenkaan ole aivan totta. Ennen kaikkea pelin runsas ja todella erilainen ajoneuvovalikoima ja hillitön fysiikka mahdollistavat monenlaisen temppuilun. Kiipeilyköydellä voi sitoa esineitä toisiinsa, autoilla voi hypellä aivan hillittömästi rampeilta, lentokoneilla ja helikoptereilla pelleily on hauskaa ja monenlainen muukin askartelu on mahdollista. Ja vaikka tukikohtien valloittaminen onkin saman toistoa, tavaran räjäyttely on edelleen hauskaa, ja se on myös erittäin tyydyttävästi toteutettua. Rico Rodriquez kestää täysin epärealistisen määrän osumia, mikä vie pelistä viimeisenkin realismin murusen, mutta kun asiaan suhtautuu oikein, se haittaa lopulta yllättävän vähän. Maisemat ovat parhaimmillaan todella jylhän näköisiä:



Pohjimmiltaan Just Cause 2 jättää kuitenkin päällimmäiseksi sanan "toisaalta". Pelialue on laaja, mutta toisaalta se sisältää runsaasti copypastella toteutettuja vihollisia ja siirtymät ovat liian pitkiä. Aseiden päivittäminen on kivaa, mutta toisaalta asekauppiaalta ostettuina aseet tulevat älyttömän kalliiksi. Idea sisällissodassa olevasta valtiosta on hyvä, mutta toisaalta juonen toteutus lähentelee naurettavaa. En odota, että jokainen vapaan maailman peli pääsee henkilöhahmoissaan edes GTA-tasolle, mutta toisaalta jonkinlainen uskottavuus olisi tarpeen. Harva peli on virheetön julkaisussa, mutta toisaalta kokonaan häviävät kaupungit ovat jo vähän paksua... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Itselleni nämä sandbox-pelit tarjoavat kohtuullisessa määrin viihdettä, joten jaksoin Just Cause 2:takin lypsää helposti alun toistakymmentä tuntia. Tekemistä viitseliäälle on vaikka sadoiksi tunneiksi, mutta suurempaa juonivetoisuutta kaipaavat voivat käyttää aikansa huomattavasti paremminkin.