Ensimmäisen Left 4 Deadin väliinjättäneelle Left 4 Dead 2 on armelias kokemus, sillä pelissä ovat pääosassa uudet sankarit, eikä juonellisia viitteitä ensimmäiseen osaan juurikaan ole. Juonellisia viitteitä ei tosin ole juuri mihinkään muuhunkaan, sillä Left 4 Dead 2 ei ole tarinapainotteinen seikkailupeli. Pelissä pidetään päämärä selkeänä - maassa on tuhansittain epäkuolleita hirvityksiä, neljän ihmisen ryhmä on jäänyt zombi-invaasion keskelle ja ympäristöön on tiputeltu aseita. Arvatkaapa, mitä sitten tapahtuu?



Left 4 Dead 2 on ensisijaisesti yhteistyötilaan perustuva verkkomoninpeli. Toki peliä voi pelata jaetulla ruudulla ja jopa yksinpelinä, mutta nämä ovat vain lähinnä oheissälää varsinaisen ytimen ympärillä. Pelaajat pääsevät alusta asti loikkaamaan minkä tahansa tapahtumapaikan mihin tahansa karttaan yksin- ja moninpelikampanjoissa. Peliä ei tarvitse läpäistä kronologisesti, mikä onkin luonteva ratkaisu, kun taustalla ei ole kummoistakaan tarinaa seurattavaksi.

Jokaisessa kentässä ihmishahmoja on aina neljä. Ne hahmot, joiden saappaantäytteeksi ei riitä eläviä ihmisiä, ovat tekoälyn ohjastamia botteja. Ihmispelaajia kannattaa kuitenkin haalia tiimiinsä, sillä tekoälyllä loppuu usein järki kesken kiivaimman taistelun. Botit juoksentelevat suoraan pelaajan tulilinjalle tai harhailevat ties missä maisemia ihailemassa samalla kun hunter-zombi repii pelaajalta pernat ja kaikki muutkin vehkeet happihyppelylle. Satunnaisiin nettituttavuuksiin ja arvottuihin kanssapelaajiin tosin ei voi välillä luottaa tämänkään vertaa kun nämä herrantertut päättävät kääntää tuliluikkunsa kohti kanssapelaajiaan heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Jatkuva idioottien otteluista ulosäänestäminen käy nopeasti tylsäksi aktiviteetiksi kun niitä zombejakin pitäisi samalla ammuskella.

Kun ihmispelaajia on oikeasti täydet neljä kappaletta ja nämä vielä tuntevat toisensa hyvin, syntyy tiimin sisälle luottamuksen ilmapiiri, joka mahdollistaa myös taktisen suunnittelun. Pelkällä sinne tänne räiskimisellä L4D2:ssa ei pitkälle pääsekään edes ystävien seurassa vaan kommunikaation on toimittava ryhmän sisällä myös keskellä kaoottisen tuntuista zombirynnäkköä. Epäitsekkyys, yhdessä pysyminen ja tulitusilmansuuntien ennalta päättäminen ovat avain onneen.



Itse nautin nykyään lähes kaikki pelini kotisohvalta konsoliohjainta pyöritellen, mutta L4D2:n kehittäneelle Valvelle konsolikäännökset ovat aiemminkin olleet lähinnä kassan kartuttamiseksi tehtyjä pakollisia lisätöitä. L4D2 onkin selvästi PC-peli, joka vetoaa varmasti Counter-strikeä pelaavaan yleisöön huomattavasti Grand Theft Autoa ja Haloja hakkaavaa kasuaalimpaa pelaajaporukkaa paremmin. PC-suuntautuneisuus paistaa konsoliversion tahmeahkoista kontrolleista, joilla nopeasti päällekäyviin vihollisiin ei tahdo välillä ehtiä lainkaan reagoimaan. PC:llä näppäimistöä ja hiirtä käytettäessä samaa ongelmaa ei ole ja hektinen sinne tänne räiskintä muuttuu pian tarkkojen ja tappavien laukausten sarjoiksi.

Osumatarkkuus on hyvän tiimikommunikoinnin ohella voittavan pelaajan tärkein ominaisuus. Huonot pelaajat erotetaan hyvistä viimeistään Versus- ja Scavenge-pelitiloissa, joissa kaksi nelihenkistä joukkuetta käyvät toisiaan vasten vuoroin zombeina ja selviytyjinä. Näissä pelitiloissa karttojen muistaminen ulkoa ja äärimmäiset refleksit ratkaisevat todella paljon. L4D2:ssa ei kannata kuitenkaan aina räiskiä ampuma-aseilla. Etenkin Scavenge-pelitilassa on välillä syytä käyttää lähitaisteluaseita kuten kirvestä, paistinpannua tai tyylikästä moottorisahaa vihollisten niittämiseksi, sillä yksikin harhaluoti saattaa räjäyttää selviytyjien keräämät bensakanisterit tuleen. Kampanjapelin ahtaimmissa tiloissakin lähitaisteluaseet tulevat todella tarpeeseen, ettei zombirynnäkön keskellä tule ammuttua tiimikaveriaan selkään.

Pelin keskittyminen verkkopeliin käy ilmi myös grafiikasta. Ympäristöt ovat periaatteessa mielenkiintoisia yksityiskohtineen, mutta pelin ulkoasua vaivaa yksinkertaisuus, kulmikkuus ja animoinnin sekä tunnelman puute. Edes perinteiseen pelottavaan huvipuistoon ei ole saatu tiristettyä tunnelmaa sen vertaa, että varpaat kastuisivat. L4D2:ssa ei ole tarkoitus ihailla maisemia, tulla säikytetyksi tai pelätä - nyt on tarkoitus vain räiskiä. Kauhupeliä Valven uutukaisesta ei saa tekemälläkään, mutta kiitos yksinkertaisen ulkoasun ruudunpäivitysnopeus on jatkuvasti korkea ja viholliset erottuvat usein staattisesta taustasta hyvin. Äänimaailma tukee suorittamishakuista pelikokemusta ja tehosteet sekä musiikki ovatkin lähes poikkeuksetta puhtaasti informatiivisia.

Kartat ovat myös vahvasti moninpeliä varten suunniteltuja ja vaihtoehtoiset etenemisreitit on karsittu vähiin. Välillä putki laajenee ja Swamp Fever -kampanjassa suohon saattaa välillä eksyäkin, mutta yleensä reitit kenttien läpi ovat selkeästi merkityt. Ylitsepääsemättömät esteet on tehty usein korostetusti ylitsepääsemättömän oloisiksi, joskin on hieman outoa, että aivottomat zombit osaavat kiivetä verkkoaitaa pitkin ketterästi kuin sirkuksen akrobaatit, mutta pelihahmoilta moinen suoritus ei onnistu sitten mitenkään. Moninpelissä selkeitä karttoja osaa kuitenkin arvostaa, sillä aikaa ei tuhraannu ympäristön pohtimiseen vaan kaiken ajan voi käyttää pisteestä toiseen juoksemiseen.



Tosipelaaijlle Left 4 Dead 2 on herkkua ja etenkin PC:llä kyse on varmasti yksi vuoden parhaista tiimiräiskinnöistä. Konsolipuolella L4D2 ei loista samalla tavoin kankeampien kontrollien ja yleisesti huonommin sohvapelaamiseen soveltuvan pelityypin vuoksi. Yksinpeliksi Left 4 Dead 2:sta ei ole oikeastaan lainkaan, kaksinpelinäkin homma toimii vain puolittain. Mikäli verkosta ei löydy toistuvasti kolmea hyvää tuttavaa peliseuraksi, kannattaa L4D2 jättää kaupan hyllylle. Niille, joilta tarvittavat kolme verkossa iltansa tiiviisti viettävää ystävää löytyy, L4D2 tarjoaa kofeiinihuuruista, vauhdikasta zombiräiskintää, jota on ilo pelata.