Need for Speed -sarja on pysynyt markkinoilla jo viidentoista vuoden ajan ja tuorein tulokas on sarjan kolmastoista osa. Alkuaikojen unelma-autoilla ajelusta siirryttiin takaa-ajojen ja reilusti kiitosta saaneen, yhden ainoan merkin mallihistoriaan pureutuvan Porsche Unleashedin jälkeen tuning-kulttuurin kimppuun kahden Undergroundin voimin. Kritiikki sarjaa kohtaan kasvoi yhä pelihallimaisempien jatko-osien myötä, eikä vuonna 2007 ilmestynyt Pro Street onnistunut sekään palauttamaan sarjaa vakavien autopelien kategoriaan. Carbonin ja Undercoverin tarinavetoisten kaahailujen jälkeen Electronic Arts iskee pöytään simulaattoristudio SimBinin kanssa yhteistyötä tehneistä Blimey!Gamesin jäsenistä koostetun Slightly Mad Studiosin kehittämän Shiftin.



Aivan ensimmäisenä tuore Need for Speed säpsäyttää virtuaalikuskin ajomallillaan. Ilman ajoapuja ajettaessa raskas kaasujalka saa auton jatkuvasti sivuluisuun ja kääntöajan pidetessä nopeutuva ohjaus aiheuttavat kokeneellekin autopelaajalle harmaita hiuksia, kunnes ohjausmalli alkaa hitaasti upota selkäytimeen. Ratilla ajettuna kyse on kuin toisesta pelistä ja pian kävi selväksi, että Shiftistä tulevat nauttimaan eniten juuri rattiohjaimen omistajat. Padillakin pärjää, mutta kierrosajat kärsivät pienistä sutimiseen ja perän irtoamiseen kuluneista sekunnin sadasosista. Kyseessä lienee peräti ensimmäinen selvästi rattiohjaimelle suunniteltu konsoliajopeli - PC-puolellahan tämä ajattelumalli on muodostunut standardiksi jo kymmenen vuotta sitten.

Ajomalli on omituisuuksineen oikeastaan vallan mainio. Pitkästä aikaa Need for Speed -sarjan pelissä on mahdollista ajaa autoa myös sisäkuvakulmasta ja autojen sisustat onkin mallinnettu varsin hienosti. Syynä tähän on se, että peli on suunniteltu juuri tästä kuvakulmasta pelattavaksi, eikä kevyempien kaahailujen tapaan auton takavaloja ihmetellen. Ohjaamonäkymässä autot myös viestittävät kuljettajalle hienosti vauhdin kasvusta sumentamalla ruudun reunoja sekä tiessä olevista pompuista heiluttamalla autoa todella tuntuvasti. Pahimmista asfalttiratojen kuopista saattaa varomattomasti ajava lentää kylki edellä ratavalliin, joten katua on osattava lukea tarkkaan.

Vauriomallinnuskin Shiftistä löytyy, mutta kyse on lähinnä kevyestä kosmeettisesta raapiintumisesta ja pienestä vaikutuksesta ajettavuuteen. Kilpuriaan saa runnoa päin betoniseiniä todella rajusti, ennen kuin ohjaus alkaa puoltaa tai vauhti hyytyä. Tällainen puolittainen vauriomallinnus tuntuu olevan meneillään olevan autopelikauden trendi - valitettavasti. Kolarit tekevät hienosta kilpa-autosta äkkiä visuaalisesti kurjan näköisen, mutta eivät kuitenkaan saa aikaan tyydyttävää rusinoitumista tai osien irtoilua.



Vaikka Shiftin ajomalli menee omassa listassani konsolipelien kärjen tuntumaan, ei miehekkäästä tuntumasta ole juurikaan iloa Mario Kart -tasoisissa pilipalikilpailuissa, joihin pelaaja rasseineen marssitetaan. Aivan kuin pelitiimi olisi jakautunut kahtia tuotannon aikana toisten hioessa realismiin taipuvaista ajomallia ja toisen puolen väsätessä mahdollisimman kevyttä ja viileää kisailua sinänsä mielenkiintoisille radoille.

Aika-ajoja ei järjestetä ja pelaaja saa usein ihmisyyssakkoa joutuen lähtemään radalle porukan häntäpäästä. Tämä voisi tuoda lisää mielenkiintoa peliin, ellei kisojen pituus etenkin pelin alkupuolella olisi vain kahden - kolmen kierroksen luokkaa. Kun pelaajan pitäisi ohittaa kymmenkunta todella härskisti ajavaa tekoälykuljettajaa varsin kapeilla radoilla, ei matka tahdo yksinkertaisesti riittää urakan suorittamiseen, vaikka pinnistäisi virheettömän ajosuorituksen.

On onni, ettei peliin ole mallinnettu autourheiluliitto FIA:n tuomaristoa, sillä tekoälykuljettajille satelisi elinikäisiä kilpailukieltoja todella tiuhaan. Pelaajan ohitusyritysten turhankin aktiivisen peittelyn lisäksi kanssakilpailijat puskevat mutkissa surutta perään tai pahimmillaan tuuppaavat pelaajan poikittain radalle koko loppusakin tönittäväksi. Verkkopelissä tämä ongelma onneksi poistuu, mutta valitettavan paljon Livestä löytyy myös idiootteja, joiden mielestä hauskinta hupia on kiilata kanssakilpailijoita pois radalta tai oikoa mutkia niin rajusti, ettei pelin antama parin sekunnin mittainen vauhtisakko juuri kierrosaikaa heikennä. Verkkopelioptiot ovat kauniisti sanottuna ankeat, eikä verkkopeliaulasta näe esimerkiksi yhdellä silmäyksellä sitä, millä autoilla kanssakilpailijat ajavat. Shiftillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet nousta aivan loistavaksi verkkoturnauspeliksi, mikäli käyttöliittymää olisi hiottu käyttäjäystävällisemmäksi.



Erilaisia kilpailutyyppejä Shiftissä on useita, joista huonoimpia ovat ennakkoon kovasti hehkutetut Car Battlet ja poskettoman huonosti toteutetut driftauskilpailut. Autotaistelut kahden samantasoisen auton välillä käydään kahdessa erässä, joissa vuoroin pyritään karistamaan kanssakilpailijaa kannoilta ja ottamaan tätä kiinni takaa-ajoasemasta. Kilpailumalli on tuttu ainakin Race Driver Gridin touge-kilpailuja ajaneille. Homma toimisi hienosti, ellei tekoäly olisi jälleen niin käsittämättömän aggressiivinen. Viime tipassa mutkaan jarrutettaessa kanssakilpailija täräyttää valitettavan usein takapuskuriin, tuupaten pelaajan päin ratavalleja. Yli viittä sekuntia ei toisesta autosta saa jäädä jälkeen missään tilanteessa ilman erän loppumista, joten kiilailu venyttää hermoja katkeamispisteeseen todella nopeasti.

Driftailukin on sinänsä hauskaa etenkin ratilla pelatessa, mutta kun pelaaja kerää voitokkaat pisteet ajelemalla päin seiniä ja reunakeppejä, syöpyy pelityypistä hauskuus nopeammin kuin helmat vanhasta Datsunista. Kahdeksikkoradalla risteyksen mokaten saattaa peli lisäksi nollata pelaajan auton takaisin radalle aivan väärään kohtaan, jolloin saa parhaimmillaan ajaa jo kertaalleen sladittamansa mutkan uudestaan. Pistesaldo kasvaa, mutta huvia tästä on vaikeaa repiä.

Audiovisuaalisesti Shift on mukiinmenevä. Se, mikä autojen 3D-mallinnoksessa ja paikoin karkeissa tekstuureissa hävitään, korvataan roimalla vauhdintunteella, joka tuo peliin kunnollista ajamisen meininkiä. Ratojen maisematarjonta ei ole erityisen uljas, mutta toisaalta ei kilpa-auton rattiin yleensä istutakaan maisemia ihailemaan. Shift on hyvä lisä Race Driver Gridin ja Race Pron seuraksi pelihyllyyn, mutta Forza- ja Gran Turismo -fanien kannattaa koittaa demoa vielä toiseenkin kertaan ennen tämän pelin hankkimista. Suurin osa pelin saamista arvostelupisteitä tulee pelkästään ratilla hyvin toimivasta ajomallista ja pad-pelaajat voivat vähentää masokismiasteensa mukaan loppusaldosta jopa 10-20 pinnaa pois. Shift ei valitettavasti tunnu tietävän, onko se simulaattori vai viimeaikaista NFS-linjaa jatkava kaahailu, eivätkä nämä kaksi lähestymistapaa sovi erityisen hyvin yhteen.