Mietitäänpä aluksi, mikä räiskintäpeleissä useimmin ärsyttää. On ensinnäkin tosi rajoittunutta, jos kaikki toiminta tapahtuu ahtaassa putkessa. Nykyihminen kaipaa vapautta, ei mitään testirotille tarkoitettuja labyrinttejä! Se, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, jossa vastassa on saksalaisittain englantia keskenään vääntäviä natseja, on sitten jo äärimmäisen tympeää ja nähty piljoonaan kertaan. Voisihan olla, että vastassa olisi vielä jotain muka-pelottavia mutanttihirviöitä, tai mikä pahempaa, mutantti-natsi-hirviöitä! Sitten kun heitetään vielä realismi täysin romukoppaan, niin eihän siitä voi tulla mitään muuta, kuin joku aivoton räiskintäpeli jostain, niinku, 90-luvulta.



Voi kyllä! Enpä todellakaan muista, koska olisin pelannut tavallista räiskintäpeliä yhtä leveän hymyn säestyksellä, kuin Wolfensteinia raskaan työpäivän päätteeksi. Tämä on sikäli hämmentävää, että tulin tuossa alkukappaleessa luonnehtineeksi pitkän listan Wolfensteinin pääominaisuuksista, jotka yleensä aiheuttavat allekirjoittaneessa lähinnä inhoreaktioita. Kuluneen päivän raskaat tapahtumat vaihtuivat silmänräpäyksessä röhönaurun säestämään natsiverilöylyyn.

Wolfenstein tekee sen, missä sadat ja taas sadat muut FPS-pelit ovat epäonnistuneet. Se tarjoaa vähintään riittävästi intensiivistä, loppuun asti hiottua toimintaa ilman turhia kommervenkkeja, jotta pelaajan ei tarvitse haaskata aikaansa pohtien epäolennaisuuksia. Id Tech 4 -pelimoottorista (Doom 3, Quake 4) raskaasti kehitettyä versiota hyödyntävän Wolfensteinin grafiikka ei ole missään nimessä viimeisintä huutoa - muutamassa kentässä se on suorastaan rumaa. Sujuva pelattavuus vääntää vaakakupin kuitenkin voiton puolelle. Pelin äänimaailma ansaitsee erityisen kunniamaininnan. En muista, koska olisin kuullut peleissä näin munakkaita aseääniä. Lisäksi hyvin elokuvamainen taustamusiikki tahdittaa menevää toimintaa varsin asiaankuuluvasti.

Tekniseltä toteutukseltaan Wolfenstein on varsin hiottu. Tällä tarkoitan lähinnä pelattavuutta, sillä lastentaudin oireitakin löytyy - peli näet jumitti konsolin vähintään kerran illassa testisession aikana. Noin muuten viholliset toimivat pääosin loogisesti, mitä nyt välillä rynnivät tyhmästi suoraan päinkin. Yleensä tekoälyköt kuitenkin pyrkivät räiskimään suojan takaa ja osaavat väistellä kranaatteja ja myös nakkelevat niitä varsin hanakasti itsekin pelaajan niskaan. Vihut osaavat käyttää myös pelaajan aseenlataustauot hyväksi.



Kukapa muukaan pelastaisi maailman Hitlerin suunnittelemalta über-sotilaalta, kuin vanha kunnon juutalaisten kuningas, agentti B.J. Blazkovicz. Vanhan viiksivallun salaisista laboratorioista pursuaa nyt entistä enemmän toinen toistaan vaarallisempia geenimuunneltuja SS-mutantteja. Pelin alkupuolella keskitytään mättämään lähinnä perussolttuja, joista ei isompaa riesaa pelaajalle koidu. Myöhemmin kuvioon liittyy hieman veemäisempiäkin tapauksia, joista kaikkiin eivät tavalliset luodit edes tehoa. Vaikka Wolfenstein onkin niin sanotusti aivoton räiskintäpeli, tulee eteen välillä hetkiä, jolloin aivolohkoa on kutiteltava hienoisesti, jotta toiminta etenisi.

Jotta tykitys ei hyytyisi silkaksi maalliseksi räimeeksi, on BeeJiin pelastettava Aatun käsistä myös muinaiset kristallit, jotka mahdollistavat pääsyn toiseen ulottuvuuteen, ja sitä kautta antavat niiden haltijalle yliluonnollisia voimia. Kristallien avulla voi mm. nähdä pimeässä, paljastaa salakäytäviä, hidastaa aikaa ja muodostaa suojan vihollisen luodeilta. Olin aluksi hieman skeptinen, vetävätkö erikoistaidot homman aivan löperöksi. Käytännössä ne tuovat kuitenkin touhuun tervetullutta lisäväriä. Meininki on vedetty sopivasti överiksi jo kauan ennen kuin kristallit astuvat kuvioihin.



Sen verran pelintekijät ovat antaneet periksi uudemman koulukunnan peleille, että päätehtävien välillä pelaaja voi liikkua (ahtaassa) kaupungissa etsien kultakätköjä ja kapinallistovereita. Tehtäviä voi tehdä tahtomassaan järjestyksessä - varsin rajoitetusti, mutta kuitenkin. Tämä ratkaisu tuo läheisesti mieleen The Darknessin, jossa systeemi toimi niin ikään erinomaisesti, luoden roppakaupalla tunnelmaa ja immersiota. Tehtävien välissä pelaaja voi myös ostaa aseisiinsa panoksia ja päivityksiä. Raha ei kasva puissa, joten kaikkiin päivityksiin ole varaa. Pelaajan onkin tehtävä tärkeitä päätöksiä, mihin vähät roposensa sijoittaa. Aseista mainittakoon vielä sen verran, että partikkelikanuuna on ehdottomasti tyydyttävin peliase sitten Doomin kaksipiippuisen haulikon.

Eipä perus-FPS-peli olisi mitään ilman moninpeliä. Ainakin Xbox 360 -version saavutuspisteiden jakautumisesta päätellen verkkomätöllä onkin varsin suuri painoarvo Wolfensteinissa. Lienee silti tilanhaaskausta lähteä selittämään tuttujen moninpelimuotojen yksityiskohtia, sillä tällä(kään) saralla peli ei tarjoa mitään uutta, mutta sen sijaan jo vuosia sitten hyväksi havaittuja ratkaisuja. Pelaaja voi valita, pelaako solttuna, lääkintämiehenä vaiko pioneerina. Eniten pelaajia löytyi Team Deathmatch -servereiltä. Pelaaminen on suhteellisen lagitonta ja muutenkin mutkatonta. Peliseuraa löytyi testihetkellä varsin helposti - ihmetyksekseni olin matsi toisensa jälkeen listojen kärkipäässä, vaikka pelasin ihan oikeasti todella surkeasti. Veteraaniräiskijöiden voi aika käydä pitkäksi, ainakin tässä vaiheessa, kun peli on ollut kauppojen hyllyillä vasta pienen tovin.



Wolfenstein ei ole erityisen trendikäs räiskintäpeli. Ohjaimesta on turha etsiä nappia automaattiselle suojautumiselle á la Gears of War ja muut nykypelit. Sen sijaan se keskittyy mutkattomaan toimintaan alleviivaten sitä tosiasiaa, että hyvin tehtynä perinteiset, jo 90-luvulla toimiviksi todetut ratkaisut toimivat edelleen, kunhan toteutus on loppuun asti hiottu ja mietitty. Wolfenstein tarjoaa pelaajalle rehellistä stressinpoistoa - väkivaltaviihdettä, jossa tappamisesta tulee hyvä mieli ja hymy huuleen.