On 41. vuosituhat ja ihminen on levittäytynyt ympäri galaksia. Absoluuttisen yksinvaltiaan johtamalla ihmiskunnalla on kuitenkin kosolti vihollisia, ja homo sapiensin galaktinen ekolokero on jatkuvasti uhattuna. Tämän astroroomalaisen keisarikunnan kohortteja täyttävät geenimanipuloidut supersotilaat, avaruusjalkaväen rankat hanut. 40000 vuotta jälkeen ajanlaskun alun barbaarit ovat vaihtuneet, mutta väkivalta jatkuu. Vihreähipiäiset örkit tulvivat vasten sodan kurjistaman ihmisen imperiumin portteja. Kulissien takana häärää ikivanha eldarien rotu, mutta vanhaakin vihollista pelottavampi on uusi vihollinen, joka ei rotuerottele.

Homeworld-sarjasta tutun Relic Entertainmentin uutukainen Dawn of War II imee vaikutteensa science fictionin juurilta, mutta sekoittaa joukkoon myös annoksen fantasia-aineksia. Taas kerran avaruuden mustassa kaaoksessa kohtaavat militaristinen ihmiskunta ja armottomat muukalaiset. Jotenkin Relic onnistuu kuitenkin pitämään kärrynsä tiellä. Ohjelmassa on testosteronia tihkuvaa paatosta, mutta pilke ei häviä tekijöiden silmäkulmasta. Ja kerrankin reaaliaikastrategia ymmärtää antaa pelaajan käteen sopivan määrän naruja.



Dawn of War II käynnistyy alisektori Aureliasta, jossa örkkien laumat käyvät yhä julkeammiksi. Hyökkäykset raja-asemia ja huoltolinjoja vastaan uhkaavat imperiumin jalansijaa planeetalla, ja apuun kutsutaan luonnollisesti avaruusjalkaväki. Pelaajalle annetaan kourallinen nelimiehisiä tuliryhmiä, ja koko sakki ryskäytetään planeetan pinnalle. Vaihtimet ovat pysyvästi sarjatulella ja intiimimpi kanssakäyminen suoritetaan moottorisahoilla. Raagh!

Sodan aamunkoiton pelinappulat ovat perin yksinkertaisia. Jokin yksikkö sopii lähitaisteluun, toinen raskaaseen tulitukeen ja kolmas on siltä väliltä. Hienovaraisempaan toimintaan on häivekykyisiä tiedustelijoita ja etäiskuihin rakettireppumiehiä. Toisin kuin monessa toimintanaksussa Dawn of Warissa ei tuoteta uusia yksikköjä eikä käskytettävien määrä koskaan nouse suureksi. Koska täydennysjoukkoja saa vain harvoin, joukkojen taktinen hyödyntäminen on ensiarvoisen tärkeää. Maaston antamaa suojaa voi ja pitää käyttää, eikä häröpalloiluun ole liiaksi varaa. Jos vääränlaista vihollista vastaan asettaa vääränlaisen yksikön, jälki voi olla rumaa. Hidas tulitukiyksikkö ei pärjää lähitaistelussa, eikä lähitaistelijaa vastaavasti kannata juoksuttaa suoraan päin tulimerta.

Perinteinen kps-asetelma ei kyllästytä, koska taistelukentän herruuteen vaikuttavat muutkin tekijät. Koukkaukset ja tulen ja liikkeen käyttö toimivat niin kuin pitääkin: jos yksikkö on esimerkiksi kovan tulituksen kohteena, se ei voi ampua tehokkaasti takaisin, jolloin ketterämpi metsuri voi koukata kylkeen ja paloitella joukon meetvurstiksi. Mitä pitemmälle peli etenee, sitä tärkeämmäksi taktiikan rooli käy. Vaikka tekoäly ei ehkä voita palkintoja, se kykenee välillä kiusallisiin liikkeisiin, jotka paljastavat pelaajan omat virheet. Kun miestä kaatuu vasemmalla ja oikealla, tehtävän läpäisy käy aina vain vaikeammaksi.



Taistelun loputtua näkymä palautuu planeetan kiertoradalle. Tehtävät valitaan hätäkutsuista, jotka ilmaantuvat planetaariseen näkymään. Tässä suhteessa peli tarjoaa pienimuotoista polunvalintaakin; kaikkiin kutsuihin, kun ei ehdi vastata. Yksiköt keräävät taisteluista kokemuspisteitä ja sotasaalista, joita voi kiertoradalla ollessaan allokoida hyväksi näkemällään tavalla. Kovempaa tykkiä ja haarniskaa tippuu melko tiuhaan, mutta mehukkaampia ovat erilaiset erikoishyökkäykset ja -aseet. Fantasiaroolipelien tapaan Dawn of Warissakin kerätään aina vain kestävämpiä panssareita ja mahtavampia loitsuja. Miekan ja magian oheen on vain lisätty kasapanoksia ja konetykkejä. Taulukkolaskenta pysyy kuitenkin järjellisissä rajoissa, ja onhan uusien lelujen saaminen aina hauskaa. Erikoisroina tuo myös kivasti dynamiikkaa peruspeliin, kun tilaa vaikkapa kiertoradalta pudotettavan tykin hidastamaan hirviölaumoja.

Pelin edetessä reitit avautuvat yhä uusiin aurinkokuntiin. Tämä tuo vaihtelua ympäristöihin ja tuo jonkinlaista vapauden tuntua, vaikka todellisuudessa tietyt tehtävät ovat pakollisia. Semilineaarisuus lisää kuitenkin jälleenpeluuarvoa, sillä ensimmäisellä pelikerralla ei pääse näkemään kaikkea. Itse tehtävien rakenne voisi olla vaihtelevampikin. Kaava on yleensä se, että pelaaja pudotetaan joukkoineen pinnalle, josta marssitaan puhdistamaan tietyt avainkohdat. Kentän lopussa kohdataan jonkinlainen pomovastus, joka sietää jumalattoman määrän rankaisua. Loppuottelu on sikäli hyvä asia, että supervastustajien kukistaminen edellyttää pientä ajattelua ja taktiikan hiomista. Helpoimmallakin vaikeustasolla pomot jyräävät armottomasti huonosti sijoitetut yksiköt, ja taistelun voittaminen voi olla tiukalla, jos ei hyödynnä hahmojen erikoishyökkäyksiä.

Vaikka ruudulla tapahtuu paljon, tapahtumat eivät yleensä karkaa pelaajan hallinnasta. Reliciä ei voi kuin onnitella siitä, että yksikköjen määrä on pidetty pienenä ja käyttöliittymä kohtalaisen yksinkertaisena. Kun ohjattavana ei ole 52 eri yksikköä, joukkojen ohjaamisessa on oikeasti jotain mieltä. Maastonkäyttö, tulituki ja erikoishyökkäysten ajoittaminen tuovat sopivasti syvyyttä ja tunteen siitä, että voittaminen ei ole vain numeropeliä.



Pyyhkeitä peli saa tehtäväsuunnittelun monotoniasta ja tekoälyn passiivisuudesta. Vaikka vastustaja tekee välillä osuvia rynnäkköjä, sillä ei ole mitään sen suurempaa strategiaa. Viholliset reagoivat pelaajan läheisyyteen ja menettävät mielenkiintonsa, jos vetäytyy tarpeeksi kauas. Koordinoituja iskuja ei juurikaan tapahdu, vaan kyse on skriptatun hyökkäyksen laukaisemisesta. Puolivillaisuutta on myös pelaajalle annetuissa vallinnanpaikoissa, sillä valintojen seuraukset eivät useimmiten oikein välity; suoritin tehtävän a enkä b, ja nyt edetään pakolliseen tehtävään c. Pidän sinänsä enemmän hyvänä kuin huonona puolena, että pelissä ei rakenneta tukikohtaa, mutta toki oikein toteutettuna rakentelu olisi voinut tuoda puolustuspelaamiseen lisäarvoa.

Nykytrendin mukaisesti kampanjaa voi pelata yhteistyössä kaverin kanssa. Moninpeli tukee parhaimmillaan kuutta pelaajaa. Yksinpelinä Dawn of War II nousee rts-naksujen massan yläpuolelle välttämällä lajin pahimmat sudenkuopat. Peli ei ole tavattoman omaperäinen, mutta hyvä toteutus jaksaa viihdyttää aikansa.