Olen yksi heistä, jotka hullaantuivat täysin Xbox 360:n alkuaikojen Crackdownista. Ylilyötyä loikintaa pilvenpiirtäjissä, supervoimia, 3d-tasoloikkakeräilyä, räjähdyksiä. Jo ensimmäiset kuvat Playstation 3:n InFamousista herättivät nämä mielikuvat uudelleen, eivätkä ne niin väärässä olleetkaan. Kun pelintekijä Suckerpunch sekoittaa soppaan vielä ripauksen lisää supersankarimeininkiä, Sly Cooper -peleissä hiotut tasoloikkataitonsa ja tujauttaa joukkoon hieman GTA:ta ja Star Wars -kastiketta, syntyy sähköinen soppa, joka on yksi PS3:n parhaita pelejä.



Peli alkaa kun Cole, pelimme pääsankari, lojuu keskellä useiden korttelien laajuudelta tuhoutunutta Empire Cityä. Paketti, jota mies oli palkattu kuljettamaan, olikin pommi ja vaikka se räjähti Colen käsissä, hän ei kuollut - päinvastoin. Cole saa tästä sähköisestä räjähdyksestä supervoimia vastaavia kykyjä. Karanteeniin asetettu kaupunki on kaaoksen vallassa, kun selviytyjät taistelevat elämästään ilman sähköä, hallituksen pudottamien ruoka- ja lääkepakettien avulla. Katuja partioivat aseistetut jengit ja osalla pahiksista on taustallaan jotain vieläkin synkempää.

Varsin hyvin otteessaan pitävä juoni etenee tärkeimmiltä osiltaan tyylikkäästi ja tehokkaasti toteutetuissa sarjakuvamaisissa pläjäyksissä ja välillä GTA-tyyliin tuttavilta ja vihollisilta saatavilla kännykkäpuheluilla, ympäri kaupunkia löytyvillä piilotetuilla nauhoituksilla sekä vielä toimivissa tv:issä propagandaa kylvävältä DJ Dallasilta, jolta saa tarpeen tullen myös Cole osansa.

Supervoimilla olisi hyvä saada kaupunki järjestykseen, mutta on pelaajasta kiinni, tekeekö sen sankarina vai julmana voimahahmona. Jos valitsee sankarillisen tien, päätyy ihmisten rakastamaksi hyväntekijäksi, pahalla puolella taas kansa pysyy ruodussa pelon voimalla. Valinnoilla on parinlaista merkitystä pelin kannalta: hyviksenä tehdään erilaisia tehtäviä ja saadaan uusia kykyjä eri tavalla kuin pahiksena. Pelillä on siis selkeä uudelleenpeluuarvo, vaikka sen kerran läpäisikin. Harmaalla alueella liikkumisesta ei ole paljon iloa, mutta silti on outoa se, etteivät Colea kaverit hylkää, ainakaan lopullisesti, vaikka mies lahtaisi huvikseen korttelillisen sivullisia. Moraalittomuus on ainakin ensimmäisellä pelikerralla hauskempaa kuin kaidalla polula pysyminen.



Yksi isoimmista yllätyksistä tarinaan ja tehtäviin liittyen oli se, että kymmenisen tuntia innoissani tahkottuani päädyin pomotaisteluun ja siitä selvittyäni odottelin lopputekstejä - vain huomatakseni, että pelistä onkin ehkä kolmasosa pelattuna, eikä mukaan tarvitse laskea edes kaikkia sivutehtäviä ja kerättävää kamaa. Nykyajan toimintapeleille ominainen 8-12 tuntia on siis vain alkupala InFamousissa ja toisen kierroksenkin heittää hyvin mielin. Isommat tehtävät ovat mukavan vaihtelevia, vaikka vihollistyyppejä ei olekaan montaa erilaista. Kaupunkilaisille rauhan tuovat pikkuhommat ovat sen sijaan hyvin usein ainoastaan lajia 'tapa kaikki'. Empire City on avoin temmellyspaikka, jossa pikkutehtävät (84 vapautettavaa aluetta) ja esinekeräilyt (32 piiloviestiä, 350 räjähdyssirua) voi tehdä kun huvittaa - jopa varsinaisen juonen läpäisyn jälkeen, eikä tehtävissä ole yleensä aikarajaa.

Monissa peleissä minua ärsyttää aina suunnattomasti se, että herra supersotilas ei pääse esimerkiksi maassa olevan pienen tiiliskiven yli kiertämättä sitä kauempaa. Colella ei tätä ongelmaa ole (paitsi verkkoaitojen kanssa, minkä Penny-Arcadekin huomasi). Kiipeily talojen seinillä, räiskiminen asennosta kuin asennosta tai vaikka kesken loikan onnistuu lyhyen harjoitusosan jälkeen kuin itsestään ja vain harvoin nappuloissa tulee sekaannuttua. Cole osaa tarttua mihin tahansa ulokkeeseen, mikä tekee kiipeämisestä intuiivisinta koskaan peleissä nähtyä, mutta hankaloittaa satunnaisesti alaspäin pääsyä. Yhdessä tehtävässä pitää ampua alas vakoilukoneita ja käydä sitten keräämässä niistä musta laatikko mahdollisimman nopeasti. Katolta alas loikkaaminen päätyi monta kertaa siihen, että Cole olikin itsepintaisesti roikkumassa rännissä tai valotolpassa. Samoin tämä vaikeuttaa sähköenergiapalkin kasvattamiseen kerättävien räjähdyssirpaleiden keräämistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaiten ohjautuvista 3d-loikinnoista.

Kaikki Colen voimat perustuvat sähköön, vaikka useimmille voi löytää vastikkeen myös perinteisistä räiskinnöistä. Kämmenestä lähtevä perussalama vastaa perusarsenaalissa pistoolia, josta eivät panokset lopu, ja pelin edetessä saa myös kranaattia ja sniper-kivääriä vastaavat kyvyt, jotka kuluttavat ruudun yläreunassa näkyviä sähköpisteitä. Niitä saa taas elvytettyä kaikella ympäristössä olevalla sähköisellä: Cole voi napin painalluksella imeä itseensä energiaa vaikka katulampusta tai ohiajavasta autosta, jotka tietenkin sen seurauksena sammuvat. Mielenkiintoiseksi homma menee, kun ollaan alueella, jonka sähköjä ei ole vielä palautettu - vaihtoehtoinen energialähdekin kuitenkin selviää pelaajalle melko pian.

Supervoimiensa myötä Cole ei voi kuolla katolta putoamalla, eikä myöskään kovin helposti vihulaisten luodeista - ainoastaan isommista sellaisista. Nopein kuolema koituu veteen putoamisesta, sillä sähkö ja vesihän eivät tunnetusti sovi yhteen. Nykytoimintapelien kaavan mukaan näyttö täyttyy veriroiskeista sitä mukaa kun Cole ottaa osumaa, mutta vähän aikaa piilossa pysyttelemällä terveytensä saa takaisin. Tallennuspaikkoja pelissä on myös varsin riittävästi ja vain muutaman kerran edessä on tehtävä, jonka joutuu aloittamaan turhankin kaukaa uudestaan kuolon korjatessa.



Suckerpunch on myös tehnyt PS3:lle komean pelimoottorin. Joka puolella on satamäärin valoja ja varjoja ja jokainen tekstuuri on yksityiskohtaisen näköinen. Yksityiskohtia löytyy myös erilaisista rakennusarkkitehtuureista, varsinkin ränsistyneemmissä kaupunginosissa. Pientä rosoreunaisuutta ja popuppia esiintyy, mutta kun sähkösalamat ja lieskat täyttävät näkymän omilla sävyillään ja savuillaan on vallan tunne autojen räjähdellessä ilmaan melkoinen. Äänipuolellakaan ei säästellä, sillä 5.1 -järjestelmässä tykitellään komeasti ja maailma on elävä. Silloin tällöin kuultavasta tunnelmamusiikista vastaa elektronisen musiikin artisti nimeltä Amon Tobin.

Ja toistan sen vielä: maailma on elävä. Joka puolella kaupunkia kulkee ihmisiä ja autoja, jotka touhuavat monenmoista ja reagoivat ympäröiviin tapahtumiin. Yllättäen joku saattaa tarttua hihaan huutaen "Herra Cole, herra Cole, teidän täytyy auttaa häntä, tulkaa!" tai heittää kivenmurikalla, mikäli Cole on harrastanut pahuuksiaan. Kaupunkilaiset kaivelevat roskiksia ruoan toivossa, hurraavat sankariteoille ja pakenevat luotisadetta ihailtavan innokkaasti. Vallan tekoälyttömiä eivät ole vihulaisetkaan, jotka hakeutuvat suojaan ja rynnistävät tovereidensa apuun kun räiske alkaa.

Arvostelijan kannalta hankalilta oli saada peli arvosteluun. Toki Sony sen toimitukseen lähetti hyvissä ajoin, mutta aina kun oli hetki istua alas kirjoittamaan, tulikin mieleen testata peliä vielä kerran ja taas hulahti 2-3 tuntia Colen tamineissa, kirjoittamisen jäädessä unholaan. InFamous on pitkästä aikaa peli, jota on oikein himottanut päästä pelaamaan yhä uudelleen. Vaikkei se pohjaudukaan mihinkään lisenssiin, on se yksi parhaista supersankaripeleistä koskaan, mikä lienee vain lisämeriitti Suckerpunchin omalle IP:lle.