Resistance 2
Arvioitu: | Playstation 3 |
Genre: | Toimintapelit |
Pelaajia: | 1-64 |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Insomniac Games |
Julkaisija: | Sony Computer Entertainment |
Julkaisupäivä: | 28.11.2008 |
Pelin kotisivut |
Vastarinnan mitalla
Resistance: Fall of Man oli Playstation 3:n syntymähetkien kovinta räiskettä ja edelleenkin Sonyn uusimman konsolin myydyimpiä pelejä. Kakkososan päätyminen kauppojen hyllyille otti vain jotakuinkin 2 vuotta, Euroopassa puolitoista, joten tiivistä tahtia ovat Insomniacin joukot pitäneet. Onko kehitysaikataulu ollut liian kiireinen, vai pystytäänkö edellisestä parantamaan?
Ihan ensin on sanottava sananen pelin ääninäyttelystä. Ilmeisesti konsolin maa-asetuksen mukaan se oli minulla automaattisesti suomi, joten kaikki Resistancen sankarit heittelivät tuttua kotimaista. Todennäköisesti kyseistä asetusta vaihtamalla puheet olisi saanut muutettua englanniksi, mutta päätin saada vastarintajoukkoilusta mahdollisimman samanlaisen kokemuksen, kuin sen kaupasta ostavat peruspelaajat saavat.
Vaikka ääninäyttely onkin ammattimiesten tekemää, ei voi välttyä tunnelman rikkoutumiselta, kun päähenkilö kuulostaa Nikke Knattertonin kertojalta ja venäläinen upseeri Lilon ja Stitchin hullulta tiedemieheltä Jumbalta. Molempien äänien takana on alunperin Jarmo Koski, joten elleivät korvani vallan valehdelleet, on Resistance 2:ssakin pääosassa kyseinen herra, joka parhaiten tunnetaan Salkkareiden Seppo Taalasmaana.
Pääräiskijämme Nathan Hale on päätynyt brittien kirkkoja häpäisemästä ison lammen toiselle puolelle Amerikan Yhdysvaltoihin, eikä tietenkään ilman syytä. Mies pestataan The Sentinels -erikoisjoukkoihin, joiden jäsenet ovat Nathanin tapaan selviytyneet Chimeroiden viruksesta ilman isompia oireita, lääkityksen avustamana, tosin. Islantilaisessa tukikohdassa alkava rymistely hyppää pari vuotta eteenpäin USA:han, jossa Hale on luutnantti ja Chimerat ovat aloittaneet massiivisen hyökkäyksen. Soppaan sekoitetaan vielä salainen Project Abraham, joka liittyy päähenkilöönkin ja loppua kohden nähdään pari yllätysmutkaa juonessa. Kovin kummoista samaistumista tai kiintymistä perussankariksi kiteytettyyn Haleen ei pääse kuitenkaan syntymään.
Resistance 2:n grafiikat eivät ensinäkemältä tipauta leukoja lattiaan asti, mutta yksityiskohtia löytyy pidempään katsellessa varsin kiitettävästi. Varsinkin vihollisolentoja on pelistudion pimeissä nurkissa varmasti mallinnettu tunti jos toinenkin. Vaikuttavia maisemia ei ole aivan joka välissä, mutta silloin kun niitä on, ollaan konsoliräiskintöjen parhaimmistossa. Musiikit ovat juuri sitä, mitä "sotapeliltä" on totuttu odottamaan. Välillä jopa hymyilytti, kuinka kliseisellä äänimaailmalla pyrittiin luomaan jännittävämpää tunnelmaa.
Yksinpelin suurin muutos on se, että mukana ei voikaan enää raijata puoltakymmentä pyssyä, vaan kranaattien lisäksi Nathanin selkään mahtuu vain kaksi asetta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan muuta pelikokemusta juurikaan, koska lähimaastosta löytyy lisäaseita lähes aina tarpeeksi. Ruudulla ei näytetä lainkaan, kuinka pahasti pääsankariin on osunut, mutta punainen väritys kertoo, että taas pitäisi mennä jonkun laatikon taakse vähäksi aikaa istuskelemaan, että energiataso palautuu normaaliksi.
Soolona pelattua tarinaa voisi väittää täysin yllätyksettömäksi ja perinteiseksi putkiräiskinnäksi, ellei matkan varrella niitä edellämainittuja itse asiassa olisi. Jännite pysyy aina kohtuullisen tiiviinä ja massiiviset pomo-otukset ovat Resistance 2:n huippukohtia. Amerikassa kaikki on suurempaa ja kauniimpaa! Kerrostaloja kaatavien körmyjen niittaaminen tuottaa erityistä tyydytystä, eikä ole pelkkää sokkona räiskimistä, vaan vaatii hieman taktikointiakin. Onnistuneet suoritukset luovat erinomaisen fiiliksen.
Kaikkein valitettavinta on R2:n "Mirror's Edge -tauti", jos turhautumista kuolemiin voi sillä tavalla vuonna 2008 nimittää. Kerrasta tappavat viholliset ja näkymättömät Chimerat aiheuttavat sen verran taajaan tahtiin hengenlähtöä, että Sixaxiksen laskee kädestään, laskee rauhallisesti kymmeneen, sammuttaa konsolin ja jatkaa seuraavana päivänä. Tällä tavalla kampanjan lyhyen keston saa myös tuntumaan pidemmältä.
Kun Resistancen jatko-osaa ensimmäistä kertaa esiteltiin Sonyn tilaisuudessa, paukahti moninpelin osalta kankaalle suuria numeroita: kahdeksan pelaajan co-op, 60 pelaajan verkkopeli. Näiden osalta Insomniac Games saa täyden synninpäästön. Homma toimii - ja toimii hyvin.
Varsin yllättäen co-op-tila ei olekaan sama kuin yksinpelikampanja, vaikka samoja polkuja tallaakin. Halen seikkailuista on poimittu joukkuetaistoon parhaita paloja ja tiimi tutustuu samoihin kenttiin joko ennen tai jälkeen sen, kun Nathan Hale on niissä toikkaroinut. Totuttuun tapaan konkkaronkka jaetaan eri toimenkuviin: lääkintämiehiksi, sotilaiksi ja erikoisjoukkion jäseniksi. Jokaisen pitää hoitaa hommansa, sillä vastapuolen ruuvia on kyseisessä pelitilassa väännetty reilusti tiukemmalle.
Olen usein kritisoinut PS3:n verkkopalvelua siitä, ettei peliseuraa tunnu löytyvän. Resistance 2:n kanssa sitä ongelmaa ei tullut koskaan. Vaikka pelaankin harvoin räiskintöjä verkossa, nautin oikeasti ihan perus-deathmatchistakin ja jopa pärjäsin siinä, vaikka f-sanoja ja nuubihuutoja korvissani kaikuikin ja kämppääminen söi miestä. Kymmenien pelaajien yhtäaikainen mätsääminen on ratkaistu viiden hengen ryhmillä, joilla kaikilla on toki yhteinen päämäärä, mutta kilpailuhenki sallitaan omien joukkojenkin sisällä.
Resistance 2 on perusreseptillä valmistettua räiskintää, mutta se resepti on hiottu paikoittain niin huippuunsa, etteivät happamat hetketkään latista tunnelmaa. Ehkä koko FPS-konseptia onkaan enää vaikeaa sen kummemmin ravistella. R2:n laatuun on pyritty panostamaan, mikä näkyy erityisesti verkkopelien toimivuudessa ja kaiken massiivisuudessa.
Johtopäätös!
Vaikka ääninäyttely onkin ammattimiesten tekemää, ei voi välttyä tunnelman rikkoutumiselta, kun päähenkilö kuulostaa Nikke Knattertonin kertojalta ja venäläinen upseeri Lilon ja Stitchin hullulta tiedemieheltä Jumbalta. Molempien äänien takana on alunperin Jarmo Koski, joten elleivät korvani vallan valehdelleet, on Resistance 2:ssakin pääosassa kyseinen herra, joka parhaiten tunnetaan Salkkareiden Seppo Taalasmaana.
The home of the brave
Pääräiskijämme Nathan Hale on päätynyt brittien kirkkoja häpäisemästä ison lammen toiselle puolelle Amerikan Yhdysvaltoihin, eikä tietenkään ilman syytä. Mies pestataan The Sentinels -erikoisjoukkoihin, joiden jäsenet ovat Nathanin tapaan selviytyneet Chimeroiden viruksesta ilman isompia oireita, lääkityksen avustamana, tosin. Islantilaisessa tukikohdassa alkava rymistely hyppää pari vuotta eteenpäin USA:han, jossa Hale on luutnantti ja Chimerat ovat aloittaneet massiivisen hyökkäyksen. Soppaan sekoitetaan vielä salainen Project Abraham, joka liittyy päähenkilöönkin ja loppua kohden nähdään pari yllätysmutkaa juonessa. Kovin kummoista samaistumista tai kiintymistä perussankariksi kiteytettyyn Haleen ei pääse kuitenkaan syntymään.
Homma menee putkeen
Yksinpelin suurin muutos on se, että mukana ei voikaan enää raijata puoltakymmentä pyssyä, vaan kranaattien lisäksi Nathanin selkään mahtuu vain kaksi asetta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan muuta pelikokemusta juurikaan, koska lähimaastosta löytyy lisäaseita lähes aina tarpeeksi. Ruudulla ei näytetä lainkaan, kuinka pahasti pääsankariin on osunut, mutta punainen väritys kertoo, että taas pitäisi mennä jonkun laatikon taakse vähäksi aikaa istuskelemaan, että energiataso palautuu normaaliksi.
Soolona pelattua tarinaa voisi väittää täysin yllätyksettömäksi ja perinteiseksi putkiräiskinnäksi, ellei matkan varrella niitä edellämainittuja itse asiassa olisi. Jännite pysyy aina kohtuullisen tiiviinä ja massiiviset pomo-otukset ovat Resistance 2:n huippukohtia. Amerikassa kaikki on suurempaa ja kauniimpaa! Kerrostaloja kaatavien körmyjen niittaaminen tuottaa erityistä tyydytystä, eikä ole pelkkää sokkona räiskimistä, vaan vaatii hieman taktikointiakin. Onnistuneet suoritukset luovat erinomaisen fiiliksen.
Verkko piristyy
Kun Resistancen jatko-osaa ensimmäistä kertaa esiteltiin Sonyn tilaisuudessa, paukahti moninpelin osalta kankaalle suuria numeroita: kahdeksan pelaajan co-op, 60 pelaajan verkkopeli. Näiden osalta Insomniac Games saa täyden synninpäästön. Homma toimii - ja toimii hyvin.
Varsin yllättäen co-op-tila ei olekaan sama kuin yksinpelikampanja, vaikka samoja polkuja tallaakin. Halen seikkailuista on poimittu joukkuetaistoon parhaita paloja ja tiimi tutustuu samoihin kenttiin joko ennen tai jälkeen sen, kun Nathan Hale on niissä toikkaroinut. Totuttuun tapaan konkkaronkka jaetaan eri toimenkuviin: lääkintämiehiksi, sotilaiksi ja erikoisjoukkion jäseniksi. Jokaisen pitää hoitaa hommansa, sillä vastapuolen ruuvia on kyseisessä pelitilassa väännetty reilusti tiukemmalle.
Resistance 2 on perusreseptillä valmistettua räiskintää, mutta se resepti on hiottu paikoittain niin huippuunsa, etteivät happamat hetketkään latista tunnelmaa. Ehkä koko FPS-konseptia onkaan enää vaikeaa sen kummemmin ravistella. R2:n laatuun on pyritty panostamaan, mikä näkyy erityisesti verkkopelien toimivuudessa ja kaiken massiivisuudessa.
Resistance 2 (Playstation 3)
Resistance 2:n tiivis kehitystahti ei sallinut juurikaan uusien ideoiden syntyä, mutta puristi ulos teknisesti laadukkaan räiskinnän, joka loistaa moninpelinä.
- Jättimäisyys
- Moninpelitilat
- Fiilis parhaimmillaan
- Äkkikuolemat
- Ideat ohuita
- Suomiäänet fiilisrikkona
Keskustelut (20 viestiä)
Rekisteröitynyt 05.12.2008
19.12.2008 klo 14.34
Rekisteröitynyt 03.07.2007
19.12.2008 klo 14.39
Rekisteröitynyt 23.07.2007
19.12.2008 klo 15.27
19.12.2008 klo 16.36
19.12.2008 klo 16.51
19.12.2008 klo 16.53
Ei morjens.. :D
Moderaattori
Rekisteröitynyt 08.08.2008
19.12.2008 klo 17.22
Yksinpeliä en jaksanut neljää tuntia pidemmälle ja moninpeli oli viimeinen pisara.
*Edelleen sitä oikeaa peliä odotellessa itselleni*
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
19.12.2008 klo 18.50 1
En kyllä tajua miten suomiäänistä voi antaa miinusta, kun ne ovat vain bonusta niille jotka eivät englantia ymmärrä. Eikä niitä ole pakko käyttää.
Niistä voi antaa minusta, jos ne eivät ole hyvät. "Ei peleissä ole pakko pelata moninpeliä, joten huonosta moninpelistä ei saa antaa minuksia".
Miinusta suomi-äänistä ei voi antaa, koska voit vaihtaa kielen englanniksikin, jolloin fiilistä ei riko suomenkieli. Peli on kielletty alle 18 vuotiailta, joten aikuisten luulisi osaavan vaihtaa asetuksia, mutta arvostelija ilmeisesti niin kykenemätön.
Kannattaa lukea se teksti josta aikoo rutista, jotta ei käy esimerkiksi näin nolosti.
19.12.2008 klo 19.33
Rekisteröitynyt 10.04.2007
22.12.2008 klo 16.18
En minäkään katso korea-leffoja englanti-dubeilla, koska niitä ei ole siihen tarkoitettu.
Noh, jos jollain vähäosaisella on tarvetta suomidubille, niin ymmärretään, mutta se että defaultina päällä? Ei näin.
Rekisteröitynyt 27.05.2007
23.12.2008 klo 12.13
Rekisteröitynyt 09.06.2008
23.12.2008 klo 16.43
23.12.2008 klo 17.49
26.12.2008 klo 17.45
Rekisteröitynyt 10.04.2007
27.12.2008 klo 20.07
Yksinpeli oli säälittävän lyhyt, mutta sillä on helkkarin paljon uudelleenpeluuarvoa. Aina kun yksinpelikampanjan on läpäissyt, näkee omat statistiikkansa kaikkia pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tällä arvioidaan kuinka paljolla XP:llä pelaaja palkitaan ja tätä möytä pelaajan ranking-arvo nousee. Yhteisössä näkyvät statsit sun muut on tehty mallikkaasti ja klaanitoiminnoille on omat tukensa.
Itse nettipeli on todella koukuttavaa hupia. Massiivisissa 60 pelaajan taisteluissa on todellista fiilistä. Iskee välillä pieni paniikki, kun vilkaisee karttaa ja sen mukaan itseä päin näyttää lähestyvän kymmenpäinen vihollisjoukkio. Ei voi olla varma, että ovatko he nähneet minut kartassa vai muuten vainko he kulkevat minua päin. Kaikkia nettipelin asioita ei ole selitetty ihan tarkasti, luin netistä mm. että sprintatessa näkyy vihollisten tutkalla... Eikö tämä pitäisi mainita melkein ensimmäisenä oppituntina?
Pelimuotoja on neljä erilaista ja ne riittävät. Deathmatchia ja Core Controlia (jonka oletan olevan jotain Capture the Base -tyylistä menoa) en ole vielä päässyt testaamaan, mutta jälkimmäinen voi olla hyvinkin hauskaa. Kaksi muuta muotoa ovat Team Deathmatch ja Skirmish. Ensimmäisenä mainittu on mukavaa menoa ja hyvin koukuttavaa sellaista. Tappoja satelee, jos osaa ampua. Fareye-kiikarikiväärillä saa tähtäillä vapaasti kymmeniä vihulaisia, kun pelaajia on niin paljon. Peli tuntuu kunnon sodalta. Jälkimmäinen pelimuoto, eli Skirmish on sotaa, jossa tehdään erilaisia tehtäviä. Oma 30 hengen joukkue jaetaan kuuteen viiden hengen ryhmään. Jokainen ryhmä saa omia tehtäviään ja tätä kautta saadaan pisteitä, jolla voitetaan peli. Vihollisjoukkueen vastakkainen ryhmä taas yrittää tehdä samaa tehtävää kuin oman joukkueesi ryhmä, mutta päinvastoin. Esim. jokin paikka pitää vallata, kun vihollisjoukkueen ryhmä yrittää puolustaa sitä. Ryhmäjaottelulla 60 hengen taisteluihin ilmenee pienempiä omia ryhmien vastaisia sotia, mutta alueilla on vapaa liikkuvuus. Tehtävistään ei kuitenkaan kannata poiketa, sillä silloin pisteitä ei ropise. Skirmish on TDM:n ohella paras pelimuoto nettipelissä.
Resistance 2:n alkuaikoina hehkutettiin jo kahdeksan pelaajan yhteistyötilaa, jossa suoritetaan erinäisiä tehtäviä yhtenä tiiminä tietokoneen ohjaamia tekoälyvastuksia vastaan. Tehtävät ovat yksinpeliä haastavampia, onhan nyt mukana kahdeksankin pelaajaa. Tehtäviä tehdään yksinpelin juonen maisemissa, mutta ne eivät suoranaisesti liity Nathan Halen seikkailuihin. Mitä kokeilin tuota co-opia, oli se aikamoista kaaosta. Kaikki juoksivat vain täysillä eteenpäin pisteiden ja tappojen perässä ja itsellä ei oikein ollut aavistusta, että mitä tehdä, kun tehtävänantoakaan ei kerennyt seurata, kaikki nimittäin olivat jo häipyneet jonnekin sotimaan. Co-opissa on kolme aseluokkaa ja ne ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia. Ilman kutakin luokkaa ei onnistuta läpäisemään tehtäviä, tai se tulee olemaan hyvin vaikeaa.
Resistance 2:n yksinpeli on lyhyt, mutta tiukka paketti. Peli on isompi, raaempi ja parempi. Grafiikka on edistyneempää ja varsinkin veden mallinnus ja käyttäytyminen saa erityismaininnan. Räiskintä on mukavaa, kiitos mahtavien aseiden ja raa'an meiningin. Yhdysvallat ympäristönä on myös paljon parempi juttu, ei enää harmaata ja tylsää Englantia. Insomniac on tehnyt upean räiskintäpelikokemuksen PS3:lle ja kaikkien konsolin omistajien tulisi kokea se.
HYVÄÄ:
+ Graafisesti komea
+ Upeat fysiikat
+ Raakuus
+ Syvällisempi ja helpommin seurattava tarina
+ Yksinpelillä uudelleenpeluuarvoa
+ Koukuttava ja toimiva nettipeli
+ Massiiviset pelaaja- ja vastusmäärät
+ Hyvin toteutettu yhteisö
HUONOA:
- Lyhyt yksinpelikampanja
- Moninpelissä samalta koneelta vain kaksi pelaajaa
PISTEET:
96/100
28.12.2008 klo 02.21
Rekisteröitynyt 10.04.2007
28.12.2008 klo 20.15
Tänne pistetään kommentit, eikä omat arvostelut tollo!
Vastasin arvosteluun omalla lyhytmuotoisella arvostelullani, valittamista?
28.12.2008 klo 22.42
On muuten ehkä PS3:n paras peli. Yllätti totaalisesti. Se on todella raaka, iso ja paha. Tästä pidän. Aseissa on munaa ja ne on mitä erilaisimpia, aina sirkkelinteriä ampuvasta lihanpilkkojasta perushaulikkoon. Aseita on paljon ja arsenaali on kunnossa. Varsinkin kranaatit tuovat peliin hauskaa hupia, sillä ragdoll-fysiikat ovat mitä hienoimmat ja viholliset menevät jopa palasiksi.
Yksinpeli oli säälittävän lyhyt, mutta sillä on helkkarin paljon uudelleenpeluuarvoa. Aina kun yksinpelikampanjan on läpäissyt, näkee omat statistiikkansa kaikkia pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tällä arvioidaan kuinka paljolla XP:llä pelaaja palkitaan ja tätä möytä pelaajan ranking-arvo nousee. Yhteisössä näkyvät statsit sun muut on tehty mallikkaasti ja klaanitoiminnoille on omat tukensa.
Itse nettipeli on todella koukuttavaa hupia. Massiivisissa 60 pelaajan taisteluissa on todellista fiilistä. Iskee välillä pieni paniikki, kun vilkaisee karttaa ja sen mukaan itseä päin näyttää lähestyvän kymmenpäinen vihollisjoukkio. Ei voi olla varma, että ovatko he nähneet minut kartassa vai muuten vainko he kulkevat minua päin. Kaikkia nettipelin asioita ei ole selitetty ihan tarkasti, luin netistä mm. että sprintatessa näkyy vihollisten tutkalla... Eikö tämä pitäisi mainita melkein ensimmäisenä oppituntina?
Pelimuotoja on neljä erilaista ja ne riittävät. Deathmatchia ja Core Controlia (jonka oletan olevan jotain Capture the Base -tyylistä menoa) en ole vielä päässyt testaamaan, mutta jälkimmäinen voi olla hyvinkin hauskaa. Kaksi muuta muotoa ovat Team Deathmatch ja Skirmish. Ensimmäisenä mainittu on mukavaa menoa ja hyvin koukuttavaa sellaista. Tappoja satelee, jos osaa ampua. Fareye-kiikarikiväärillä saa tähtäillä vapaasti kymmeniä vihulaisia, kun pelaajia on niin paljon. Peli tuntuu kunnon sodalta. Jälkimmäinen pelimuoto, eli Skirmish on sotaa, jossa tehdään erilaisia tehtäviä. Oma 30 hengen joukkue jaetaan kuuteen viiden hengen ryhmään. Jokainen ryhmä saa omia tehtäviään ja tätä kautta saadaan pisteitä, jolla voitetaan peli. Vihollisjoukkueen vastakkainen ryhmä taas yrittää tehdä samaa tehtävää kuin oman joukkueesi ryhmä, mutta päinvastoin. Esim. jokin paikka pitää vallata, kun vihollisjoukkueen ryhmä yrittää puolustaa sitä. Ryhmäjaottelulla 60 hengen taisteluihin ilmenee pienempiä omia ryhmien vastaisia sotia, mutta alueilla on vapaa liikkuvuus. Tehtävistään ei kuitenkaan kannata poiketa, sillä silloin pisteitä ei ropise. Skirmish on TDM:n ohella paras pelimuoto nettipelissä.
Resistance 2:n alkuaikoina hehkutettiin jo kahdeksan pelaajan yhteistyötilaa, jossa suoritetaan erinäisiä tehtäviä yhtenä tiiminä tietokoneen ohjaamia tekoälyvastuksia vastaan. Tehtävät ovat yksinpeliä haastavampia, onhan nyt mukana kahdeksankin pelaajaa. Tehtäviä tehdään yksinpelin juonen maisemissa, mutta ne eivät suoranaisesti liity Nathan Halen seikkailuihin. Mitä kokeilin tuota co-opia, oli se aikamoista kaaosta. Kaikki juoksivat vain täysillä eteenpäin pisteiden ja tappojen perässä ja itsellä ei oikein ollut aavistusta, että mitä tehdä, kun tehtävänantoakaan ei kerennyt seurata, kaikki nimittäin olivat jo häipyneet jonnekin sotimaan. Co-opissa on kolme aseluokkaa ja ne ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia. Ilman kutakin luokkaa ei onnistuta läpäisemään tehtäviä, tai se tulee olemaan hyvin vaikeaa.
Resistance 2:n yksinpeli on lyhyt, mutta tiukka paketti. Peli on isompi, raaempi ja parempi. Grafiikka on edistyneempää ja varsinkin veden mallinnus ja käyttäytyminen saa erityismaininnan. Räiskintä on mukavaa, kiitos mahtavien aseiden ja raa'an meiningin. Yhdysvallat ympäristönä on myös paljon parempi juttu, ei enää harmaata ja tylsää Englantia. Insomniac on tehnyt upean räiskintäpelikokemuksen PS3:lle ja kaikkien konsolin omistajien tulisi kokea se.
HYVÄÄ:
+ Graafisesti komea
+ Upeat fysiikat
+ Raakuus
+ Syvällisempi ja helpommin seurattava tarina
+ Yksinpelillä uudelleenpeluuarvoa
+ Koukuttava ja toimiva nettipeli
+ Massiiviset pelaaja- ja vastusmäärät
+ Hyvin toteutettu yhteisö
HUONOA:
- Lyhyt yksinpelikampanja
- Moninpelissä samalta koneelta vain kaksi pelaajaa
PISTEET:
96/100
Täytyy sanoa, että tämä oli parempi arvostelu! Pelissä ei ärsytä kuin yksinpelin jaettunruudun co-op:in pois jättäminen ja suomenkielinen "pakollinen" ääninäyttely.. miksi alussa ei voi olla kielen valitsinta? :O Liikaa peleihin tullut näitä AUTOMAATTISIA pelikielen valitsimia. Noh. jos vahtaa ps3 kielen englanniksi ongelma korjaantuu. Laittaisivat vaikka ennemmin suomi subit.. Valmistuksessa ei menisi niin kauan ja kaikki hyötyisivät.
Tosiaan peli on saanut parempia arvosanoja ympäri maailmaa, joten tätä peliä voi suositella erittäin lämpimästi kaikille. Suomenkielinen ääni vain latistaa tunnelmaa aikapahasti..
05.01.2009 klo 18.51
10.06.2010 klo 22.29