Resistance: Fall of Man oli Playstation 3:n syntymähetkien kovinta räiskettä ja edelleenkin Sonyn uusimman konsolin myydyimpiä pelejä. Kakkososan päätyminen kauppojen hyllyille otti vain jotakuinkin 2 vuotta, Euroopassa puolitoista, joten tiivistä tahtia ovat Insomniacin joukot pitäneet. Onko kehitysaikataulu ollut liian kiireinen, vai pystytäänkö edellisestä parantamaan?



Ihan ensin on sanottava sananen pelin ääninäyttelystä. Ilmeisesti konsolin maa-asetuksen mukaan se oli minulla automaattisesti suomi, joten kaikki Resistancen sankarit heittelivät tuttua kotimaista. Todennäköisesti kyseistä asetusta vaihtamalla puheet olisi saanut muutettua englanniksi, mutta päätin saada vastarintajoukkoilusta mahdollisimman samanlaisen kokemuksen, kuin sen kaupasta ostavat peruspelaajat saavat.

Vaikka ääninäyttely onkin ammattimiesten tekemää, ei voi välttyä tunnelman rikkoutumiselta, kun päähenkilö kuulostaa Nikke Knattertonin kertojalta ja venäläinen upseeri Lilon ja Stitchin hullulta tiedemieheltä Jumbalta. Molempien äänien takana on alunperin Jarmo Koski, joten elleivät korvani vallan valehdelleet, on Resistance 2:ssakin pääosassa kyseinen herra, joka parhaiten tunnetaan Salkkareiden Seppo Taalasmaana.



Pääräiskijämme Nathan Hale on päätynyt brittien kirkkoja häpäisemästä ison lammen toiselle puolelle Amerikan Yhdysvaltoihin, eikä tietenkään ilman syytä. Mies pestataan The Sentinels -erikoisjoukkoihin, joiden jäsenet ovat Nathanin tapaan selviytyneet Chimeroiden viruksesta ilman isompia oireita, lääkityksen avustamana, tosin. Islantilaisessa tukikohdassa alkava rymistely hyppää pari vuotta eteenpäin USA:han, jossa Hale on luutnantti ja Chimerat ovat aloittaneet massiivisen hyökkäyksen. Soppaan sekoitetaan vielä salainen Project Abraham, joka liittyy päähenkilöönkin ja loppua kohden nähdään pari yllätysmutkaa juonessa. Kovin kummoista samaistumista tai kiintymistä perussankariksi kiteytettyyn Haleen ei pääse kuitenkaan syntymään.

Resistance 2:n grafiikat eivät ensinäkemältä tipauta leukoja lattiaan asti, mutta yksityiskohtia löytyy pidempään katsellessa varsin kiitettävästi. Varsinkin vihollisolentoja on pelistudion pimeissä nurkissa varmasti mallinnettu tunti jos toinenkin. Vaikuttavia maisemia ei ole aivan joka välissä, mutta silloin kun niitä on, ollaan konsoliräiskintöjen parhaimmistossa. Musiikit ovat juuri sitä, mitä "sotapeliltä" on totuttu odottamaan. Välillä jopa hymyilytti, kuinka kliseisellä äänimaailmalla pyrittiin luomaan jännittävämpää tunnelmaa.



Yksinpelin suurin muutos on se, että mukana ei voikaan enää raijata puoltakymmentä pyssyä, vaan kranaattien lisäksi Nathanin selkään mahtuu vain kaksi asetta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan muuta pelikokemusta juurikaan, koska lähimaastosta löytyy lisäaseita lähes aina tarpeeksi. Ruudulla ei näytetä lainkaan, kuinka pahasti pääsankariin on osunut, mutta punainen väritys kertoo, että taas pitäisi mennä jonkun laatikon taakse vähäksi aikaa istuskelemaan, että energiataso palautuu normaaliksi.

Soolona pelattua tarinaa voisi väittää täysin yllätyksettömäksi ja perinteiseksi putkiräiskinnäksi, ellei matkan varrella niitä edellämainittuja itse asiassa olisi. Jännite pysyy aina kohtuullisen tiiviinä ja massiiviset pomo-otukset ovat Resistance 2:n huippukohtia. Amerikassa kaikki on suurempaa ja kauniimpaa! Kerrostaloja kaatavien körmyjen niittaaminen tuottaa erityistä tyydytystä, eikä ole pelkkää sokkona räiskimistä, vaan vaatii hieman taktikointiakin. Onnistuneet suoritukset luovat erinomaisen fiiliksen.

Kaikkein valitettavinta on R2:n "Mirror's Edge -tauti", jos turhautumista kuolemiin voi sillä tavalla vuonna 2008 nimittää. Kerrasta tappavat viholliset ja näkymättömät Chimerat aiheuttavat sen verran taajaan tahtiin hengenlähtöä, että Sixaxiksen laskee kädestään, laskee rauhallisesti kymmeneen, sammuttaa konsolin ja jatkaa seuraavana päivänä. Tällä tavalla kampanjan lyhyen keston saa myös tuntumaan pidemmältä.



Kun Resistancen jatko-osaa ensimmäistä kertaa esiteltiin Sonyn tilaisuudessa, paukahti moninpelin osalta kankaalle suuria numeroita: kahdeksan pelaajan co-op, 60 pelaajan verkkopeli. Näiden osalta Insomniac Games saa täyden synninpäästön. Homma toimii - ja toimii hyvin.

Varsin yllättäen co-op-tila ei olekaan sama kuin yksinpelikampanja, vaikka samoja polkuja tallaakin. Halen seikkailuista on poimittu joukkuetaistoon parhaita paloja ja tiimi tutustuu samoihin kenttiin joko ennen tai jälkeen sen, kun Nathan Hale on niissä toikkaroinut. Totuttuun tapaan konkkaronkka jaetaan eri toimenkuviin: lääkintämiehiksi, sotilaiksi ja erikoisjoukkion jäseniksi. Jokaisen pitää hoitaa hommansa, sillä vastapuolen ruuvia on kyseisessä pelitilassa väännetty reilusti tiukemmalle.

Olen usein kritisoinut PS3:n verkkopalvelua siitä, ettei peliseuraa tunnu löytyvän. Resistance 2:n kanssa sitä ongelmaa ei tullut koskaan. Vaikka pelaankin harvoin räiskintöjä verkossa, nautin oikeasti ihan perus-deathmatchistakin ja jopa pärjäsin siinä, vaikka f-sanoja ja nuubihuutoja korvissani kaikuikin ja kämppääminen söi miestä. Kymmenien pelaajien yhtäaikainen mätsääminen on ratkaistu viiden hengen ryhmillä, joilla kaikilla on toki yhteinen päämäärä, mutta kilpailuhenki sallitaan omien joukkojenkin sisällä.

Resistance 2 on perusreseptillä valmistettua räiskintää, mutta se resepti on hiottu paikoittain niin huippuunsa, etteivät happamat hetketkään latista tunnelmaa. Ehkä koko FPS-konseptia onkaan enää vaikeaa sen kummemmin ravistella. R2:n laatuun on pyritty panostamaan, mikä näkyy erityisesti verkkopelien toimivuudessa ja kaiken massiivisuudessa.