Kun pelasin ensimmäisen kerran The Simsiä, tiesin että Maxis on osunut oikeaan. Vaikka en ollut edes tuon virtuaalisen nukkekodin varsinaista kohderyhmää, ajatus pikkuihmisten elämän järjestelystä pienine tavoitteineen tuntui äärimmäisen kiehtovalta. Ja kun silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, näki pelin ensimmäistä kertaa, upposi koukku kohoineen. Yhä edelleen, liki 10 vuotta alkuperäisen kohtaamisen jälkeen, Sims 2 laajennusosineen pyörii Macin näytöllä iltaisin. Eikä addiktion kanssa tarvitse olla yksin - harvassa ovat ne PC-pelien myyntilistat, joilla jokin Sims-saagan osa ei ole esiintynyt.

Ei siis mikään ihme, että Will Wrightin uutta mestariteosta on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ennakkotietojen tihkuessa selvisi, että ainakaan riman matalinta kohtaa ei ole lähdetty hakemaan - esikaupungin unelias tunnelma on vaihtunut ikiaikaiseen kertomukseen lajien synnystä ja kehityksestä aina alkuliemestä avaruuden valloitukseen asti. Jo ennakkoon saimme maistella monipuolista Otuseditoria, ja sen synnyttämät penishirviöt toivatkin pelille runsaasti julkisuutta jo hyvissä ajoin. Kielteistä julkisuutta taas on kertynyt ennen kaikkea kopiosuojauksesta, joka nykytyyliin sallii vain muutaman asennuskerran ennen kuin on soitettava EA:lle ja ruinattava lisää. Itseäni suojaus ei vielä ehtinyt haittaamaan, sillä peli on onneksi taas kerran viitsitty tehdä melko valmiiksi ennen levitystä eikä asennuksen kanssa tarvinnut takuta.



Pelin "juoni" käsittää oman eliölajin kehityksen koko kaaren, pienestä yksisoluisesta ajattelevaksi olioksi, joka (toivottavasti) ottaa haltuunsa koko universumin. Toiminta jakautuu tasoihin, joiden välitavoitteet saavuttamalla pääsee hieman evoluutiossa eteenpäin. Aluksi homma on niinkin helppoa kuin kaikkien muiden syöminen (tai hengissä säilyminen, jos valitsi kasvissyöjän), mutta loppupäässä pitäisi jo rakentaa liittoja ja kauppareittejä planeettojen välille.

Täysin keskeinen osa Spore-kokemusta on luonnollisesti se, että joka välissä päästään suunnittelemaan. Pelin asettamien tavoitteiden täyttäminen palkitaan Spore-rahalla, jolla pääsee lisäämään hahmolleen ominaisuuksia. Näitä ovat nopeaan liikkumiseen tarvittavat evät ja jalat, paremmat tartunta- ja purukalustot ja muu tähdellinen. Ainoastaan älykkyyttä ei voi suoraan lisätä, vaan se kehittyy hiljalleen pelin edetessä. Tavoitteiden saavuttamiseen on periaatteessa kaksi keinoa - diplomatia tai sotiminen. Muista eläinlajeista voi tehdä joko ystäviä tai lounasta, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös siihen, mitä palikoita otukseensa kannattaa pultata. Peli seurailee pelaajan valintoja ja näyttää jokaisen vaiheen lopuksi, millaisella strategialla laji on selviytymistaistelussa edennyt.

Upeiden luomustensa kanssa ei tarvitse olla yksin, vaan ne voi lähettää vaeltelemaan pelin palvelimille, joiden kautta muut pelaajat saattavat törmätä niihin. Tämä tietysti toimii vain silloin, kun palvelimet ovat pystyssä - mitä ne eivät testiaikana likimainkaan koko ajan olleet. Tällöin vastassa on vain Maxiksen itsensä luomia otuksia.



Huomioiden pelin paperilla käsittämättömän laajuuden odotin jo ensimmäisen kansakuntani muotoutumisen kestävän päiviä, ellei viikkoja. En voinut peitellä pettymystäni siitä, miten nopeasti ja yksinkertaisesti peli tuntui etenevän. Muutaman tunnin naksuttelulla olin jo kehittänyt jalat, kädet ja murskannut ne naapurilajit, joita en pitänyt tarpeeksi söpöinä säästettäviksi. Siitä heimovaiheen kautta sivistykseen ja avaruuteen taittui toisen iltapäivän puhteena, välillä sähköposteja lueskellen. Tässäkö tämä megapeli nyt oli?

Jottei jäisi täysin väärää kuvaa, todettakoon, että Spore on parhaimmillaan hiton hauskaa. Alun kaoottinen syömismeininkikin huvittaa aikansa, mutta ennen kaikkea maalle siirtyessä peli antoi parastaan. Oli makeaa vaania saalista, kasvattaa laumaansa ja lyödä suuret viholliset yhteisvoimin, herkutellen sitten kaatuneen pedon ruholla. Vähän väliä pääsi evoluutio laukkaamaan, ja lisäkäsien sun muun tarpeellisen liberaali lätkiminen teki otuksista villin näköisiä. Valitettavasti tuntui, että tämä osuus loppui kesken aivan liian pian. Vaikka peliä saikin jatkaa haluamassaan vaiheessa myös tavoitteiden saavuttamisen jälkeen, ei otuksiaan voinut enää "grindata" yhtään paremmaksi, vaan oli jatkettava tiukasti eteenpäin. Heimovaiheesta alkaen varsinainen evoluutio ei enää toimi, vaan lisäominaisuuksia saadaan lisäämällä varusteita.

Ehdottomasti tylsintä on Civilization Stage, jossa taistellaan planeetan pinnalla mausteiden hallinnasta. Paitsi, että pelin voittaa lapsellisen helposti vanhalla kunnon zergrush-taktiikalla, sitä on myös pakko käyttää, koska muuten AI tekee juuri niin. Diplomatiaa tarvitaan vain siihen, että saa ostettua rauhan suurimmalta AI:ltä armeijan rakentamisen ajaksi. Osiota ei omissa silmissäni pelasta edes se, että jälleen kerran suunnitellaan niin maan perusteellisesti: pelaajan pitää luoda omalle valtiolleen niin kaikki kaupungin rakennukset kuin erilaiset ajoneuvotkin - ja vielä kaksi eri sarjaa, koska sodat voi voittaa joko sotilaallisella tai uskonnollisella voimalla. Loppua kohden aloin jo toivoa, että saatavana olisi jotain valmisversioita, sillä talojen muodolla ja niihin tungetun tilpehöörin määrällä ei tuntunut olevan sen siunaaman merkitystä. Ajoneuvoja sentään sai painotettua nopeuden tai hyökkäysvoiman suuntaan.



Omituisimman käänteensä peli saa, kun siirrytään avaruuteen. Siinä missä pelaaja on tätä ennen ollut jonkinlainen epäsuora vaikuttaja, ellei jopa jumala, hypätään nyt suoraan avaruuspilotin housuihin suhaamaan aluksella eri universumin kolkkien välillä. Jonkinlaisen simppelin Eliten kaavalla lennetään paikasta toiseen, kuljetetaan rahtia ja yritetään myydä maustetta. Planeettojen asutukseen ei käytetä enää luomisvoimaa, vaan tekniikkaa, jolla ilmakehää ja ekosysteemiä muokataan sopivammaksi. Uudet asukkaat tuodaan paikalle siirtämällä muilta planeetoilta. Tämän osion hyväksi on sanottava, että se kestää kauemman kuin mikään edellisistä - muutaman tunnin seikkailulla saavutin vasta osan tavoitteista.

Viimeistään tässä vaiheessa käy myös selväksi Sporen perusongelma. Se yrittää olla aivan liikaa kaikenlaista, että mihinkään ehdittäisiin keskittyä. Juuri kun pelaaja saa kiinni jonkin osion juonesta, mennään jo kiireesti eteenpäin. Ihmiskunnan historian kuittaaminen sillä, että ensin syödään toisia ja sitten ammutaan toisia voi olla toki osuva tiivistys, mutta myös melkoisen tylsä yksinkertaistus. Koska ei ole sitten kuitenkaan haluttu synnyttää sitä mastodonttista megapeliä, jonka perinpohjainen läpäisy kestäisi vuositolkulla, on tehty siitä kevytversio.

Samoin minun on vaikea nähdä Sporessa Sims-tyylistä jatkuvuutta (tai mahdollisuutta käteviin rahastus-lisäpaketteihin). Rakentelusta pitäville rakentelua ei ole kuitenkaan aivan tarpeeksi, eikä se ole jatkuvaa, vaan rajoittuu aina tiettyyn määrään asioita per aikakausi. Strategistille ei ole tarjolla tarpeeksi strategiaa, toimintapelaajalle ei tarpeeksi toimintaa. Oman pelimakuni tuntien en todellakaan ensimmäisenä ole huutamassa PC-peliin lisää syvyyttä, mutta Sporen tapauksessa on pakko niin tehdä. Tekemistä on kerrassaan aivan liian vähän. Ajoittain pelin parissa kyllä todella viihtyy, mutta kokonaisuudesta jää omituisen sillisalaatin jälkimaku. Pudottamalla puolet osioista pois ja keskittymällä hahmon kehittelyyn kaikenlaisen oheiskrääsän rakentelun sijasta olisi lopputulos ollut huomattavasti nykyistä ehjempi.