Pitämällä kynttilää vakan alla saa aikaiseksi korkeintaan nuotion. Jos vielä sattuu, että se kynttilä on enemmänkin jättimäinen ulkotuli, on sitä enemmän syytä antaa liekkien loimottaa vapaana. Metal Gear -pelien isä Hideo Kojima on ymmärtänyt tämän, eikä peittele osuuttaan tämän legendaarisen pelisarjan isänä, äitinä ja kummivanhempina. Sen lisäksi, että Metal Gear Solid 4 on erinomainen peli, se tekee joka vaiheessa selväksi, kuka sen takana on.

Sarjan laskutavasta riippuen neljännessä, seitsemännessä tai reilusti yli kymmenennessä osassa legendaarinen sotilas Solid Snake on jo vanha mies. Ennen aikojaan, tosin, koska erinäiset taistelutaitoihin parannuksia tuoneet geenimuunnelmat ovat alkaneet syödä miestä ihan kirjaimellisesti. Vaan vielä pitäisi harmaahapsen lähteä kaatamaan ilkeää veljeä Liquidia, joka juonii taas maailmanvalloitusta. Mukana on jälleen sympaattinen nörtti Otacon sekä remmi muita tuttuja aiemmista peleistä. Juuri tämän enempää juonesta ei sitten oikein voikaan kertoa pilaamatta löytämisen iloa pelaajilta.



Jos pitäisi antaa tarkka määritelmä sanoille "juonivetoinen toimintapeli", ehdottaisin itse ensimmäisenä juuri Metal Gearia. Koko sarjan ajan painopiste on ollut pelkän agenttihiiviskelyn sijaan ennen kaikkea pitkissä välijaksoissa, jotka kuljettavat taustatarinaa eteenpäin. Etenkin Metal Gear Solid 2: Sons of Libertystä alkaen homma on revennyt niin eeppiseksi, että pelin kuvauksen "Tactical Espionage Action" ensimmäisen sanan voisi huoletta muuttaa muotoon "Theatrical". Juonessa on mutkia enemmän kuin Snakella selkärepussa, eikä mistään tai kenestäkään voi koskaan olla varma ennen kuin viimeinen lopputeksti vierii. Ja yleensä senkin jälkeen vielä kuullaan pieni keskustelunpätkä, joka hämmentää keitosta entisestään.

Kojima mainosti jo pitkään ennen julkaisua, että MGS4 olisi sarjan viimeinen peli - siis ainakin kronologisesti, sillä puheet Snaken seikkailujen kertakaikkisesta loppumisesta on jo ehditty pyörtämään. Tuleviin peleihin vihjaa myös pelin eräs kohtaus, mutta varsinainen tarina, sikäli kun sitä on Metal Gearista asti rakennettu, päättyy kyllä tähän osaan, ellei käsikirjoitustiimi vedä kunnon kania hatusta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että pelistä saa kaiken irti vain, jos on pelannut sarjan vähintään PlayStation 1:n Metal Gear Solidista lähtien. Muussa tapauksessa valtaosa pelin viittauksista, juonenkäänteistä ja huumoristakin tuntuu varmasti vaikealta ymmärtää. Vastapainona sarjaa pitkään seuranneelle onkin sitten luvassa herkullinen buffetti takaumia koko saagan matkalta - parhaimmillaan tarinan kuljetus vetää lankoja yhteen niin mainiosti, että "no niinhän se tietysti oli!" -tunteita tarjoillaan sarjatulena.

Ja jos taas aiemmat osat ovat tuntuneet totaalisen evvk-saippuaoopperalta lyhyillä toimintajaksoilla, Guns of the Patriots ei tätä fiilistä ainakaan muuta. Vajaan 20 tunnin läpipeluuajasta katsellaan pelimoottorilla tehtyjä videojaksoja yli puolet, ja mitä lähemmäksi loppua päästään, sitä enemmän katsellaan ja kuunnellaan. Se ihan vihoviimeinen, nyt-tää-ihan-oikeasti-loppui-loppu kärsii jo hiukan Taru Sormusten Herrasta -syndroomasta, eli sivujuonteita on matkan varrella avattu niin paljon, että kaiken nivominen yhteen vaatii sen kuuluisan liki tunnin videokertomuksen. Pelaajan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että takautumia ja eri kuvakulmia tilanteeseen katsellaan painelemalla ohjaimen nappeja pelin niin pyytäessä.



Snake ei tunnetusti käytä asetta kuin viimeisenä keinonaan, eikä ainakaan ammu tehtävän kannalta sivullisia. Nelososassa käytössä on kuitenkin paitsi tähän asti laajin asevalikoima, myös uusi järjestelmä, jolla aseita ja ammuksia saa käyttöönsä kentälle milloin tahansa. Tästä syntyvää lahtaamisen tarvetta tyydytetään sillä, että iso osa vihollisista on itse asiassa koneita, joita voi röpöttää menemään ilman suurempia tunnontuskia. Oma suosikkini nukutuspistooli on sekin edelleen mukana.

Muuten erittäin kiehtova asetelma pelissä on se, että Snake hiipii keskellä verisiä konflikteja, mutta hänen ei ole tarkoitus puuttua niihin. Pikemminkin tulee käyttää sotatilanteen yleistä kaaosta etenemisen suojana - ja kerätä menehtyneiltä sotureilta pyssyt talteen rahavarannon kasvattamiseksi. Tunnelma taistelussa onkin kiitettävän helvetillinen ja tukee vahvasti MG-pelien perinteistä rauhan sanomaa. Tasaisin väliajoin tulee sitten tilanteita, joissa on tartuttava aseeseen ja pistettävä pääpahis kylmäksi. Tunnetusti FPS-kädettömänä - ja kiireessä - pelasin peliä helpolla tasolla, jolla toiminta oli kohtuullisen yksinkertaista, mutta siitä huolimatta muutamankin vihollisen kanssa sai raapia päätään kehittäessään oikeaa tappamiskonstia. Masokistit löytänevät nautintoa Big Boss -vaikeusasteesta, muille suosittelen normaalia.



Ja sitten tullaan siihen, minkä vuoksi Metal Gear Solid 4 varmasti kiinnostaa niitäkin, jotka eivät pelin tarinalle, toiminnalle tai maailmankuvalle lämpiä. Se on nimittäin upein millekään pelikoneelle koskaan julkaistu peli. Grafiikka on HD-tasoista ja pyörii täydellisen sulavasti, mikään taso ei mene rumasti toisen päälle ja joka ikisestä kohtauksesta ja kamerakulmasta näkee, että sitä on nysvätty vielä senkin jälkeen, kun se olisi jo kelvannut 99,99 %:lle kehittäjistä ja pelitaloista. Kaikki välinäytökset on toteutettu reaaliajassa pelimoottorilla, ja siirtymä juonen kuljetuksesta toimintaan on täydellisen saumatonta. Kerrankin voi sanoa, että ruutukuvat eivät näytä peliä paremmilta, vaan pikemminkin ne eivät tee sille oikeutta. Perinteisen hiiviskelyn lisäksi saadaan välillä nauttia raisummista toimintakohtauksista mm. moottoripyörän ja panssariauton kyydissä, samalla kun kimppuun rynnistää kymmeniä ja satoja vihollisia. Siinä missä monen pelintekijän suuret lupaukset upeista PS3-peleistä odottavat vielä lunastamistaan, Kojiman tiimi latoo tiskiin täyttä tavaraa koko rahan edestä. Jos on maksanut konsolistaan satoja euroja ja parhaassa tapauksessa hommannut kylkeen tonnin-puolentoista HDTV:n, on tämä peli aivan pakko ostaa jo siksi, että näkee mihin uuden sukupolven Sony-rauta pystyy osaavissa käsissä. Virheettömät visuaalit yhdistettynä upeaan ääniraitaan luovat tunnelmaa, joka jää pyörimään päähän vielä pitkäksi aikaa ensimmäisen läpipeluun jälkeen.

Peli on myös niin käsittämättömän täynnä kaikkea "pientä kivaa", että FAQ-kirjoittajilla riittää hommaa pitkäksi aikaa. Vaikka itsenikin oli tarkoitus vain katsoa peli nopeasti läpi arvostelua varten, törmäsin silti lukemattomiin enemmän tai vähemmän piilotettuihin salaisuuksiin. Snakella on käytettävissään aito iPod, johon voi keräillä musiikkia kentistä, tehtävien välissä "mission briefingin" aikana voi tutkia ympäristöään ja löytää lisää esineitä tehtäviä helpottamaan, ja onnistuinpa löytämään viljaympyröitäkin. Aivan selvää on, että peli on pelattava uusiksi läpi ilman kiirettä.

Ihan toinen juttu on sitten se, että varsin suuri osa miljoonista polygoneista on valjastettu myös kuvaamaan tissejä ja peppuja. Pikkutuhmuudet ovat olleet pelisarjan kiinteä osa jo pitkään ("Let's just say women have more hiding places than men"), mutta nelososassa mennään jo sanoista tekoihin. Hahmokavalkaadissa ei ole yhtään, siis yhtään, täysi-ikäistä naista, jolla ei olisi vähintään C-kupin rintoja, napaan asti avointa paitaa ja täydellistä tiimalasivartaloa. Ajoittain kurveilla mässäily pääsee jo tasolle, jossa pelaajaakin alkaa vaivaannuttaa - Lara Croftin pornoilut olivat tähän nähden aika kesyjä.



Pelin mukana toimitetaan eräänlainen esittelyversio Metal Gear Online -verkkoräiskinnästä, joka pohjautuu toimintaosuuksien pelimekaniikalle. Ilmeisestikin tarkoitus on, että saatuaan tämän perusversion ilmaiseksi pelaajat voivat sitten hankkia lisäsisältöä maksua vastaan. Pikaisen kokemukseni perusteella tämän menestykselle en vielä lataisi suuria odotuksia. Ensimmäisenä tökkii, taas kerran, PS3:n verkkopalvelu. Pelin patchit saa sentään ladattua Bittorrentina hitaan http:n sijaan, mutta päivityksen jälkeen peli on käynnistettävä käsin uudelleen. Koska PSN ei edellytä peleiltä mitään yhtenäistä pelaajatunnusta Liven gamertagin tapaan (vaikka sellaisen tarjoaakin), on halukkaan MGO-räiskijän luotava ensin kolme eri tunnusta: ensin Konami ID, sitten Game ID ja lopuksi vielä pelihahmolle rekisteröitävä nimi. Kaksi ensimmäistä vaativat lisäksi salasanan, joka jälkimmäisessä on pelkkiä numeroita. Konami ID- ja Game ID -tunnukset eivät voi olla samat, varmaankin jostain erinomaisen järkevästä syystä, jota kukaan ei vain kertonut. Nämä tietysti tusataan PS3:n vauhdikkaalla nettiselaimella - ilman USB-näppistä olisikin mennyt järki. Kaiken lisäksi pelihahmoja saa ilmaiseksi rekisteröidä vain yhden - lisämiekkoset ovat sitten maksullisia. Myös hahmovalikoima on kovin askeettinen, mikä liittynee siihen, että lisävaatteita jne. olisi sitten tarjolla rahaa vastaan.

Itse MGO on normaalia räiskintää, jonka erottaa kilpailijoistaan lähinnä Snaken esiintyminen muutamassa pelitilassa. Jokusen kokeilumatsin perusteella spawn-camppaus ja sniperöinti tuntuivat olevan kovin suosiossa, lukuun ottamatta palvelimia, joilla pelattiin pelkkää lähitaistelua. Lisäarvona OK, mutta erikseen en tästä mitään maksaisi.

Toinen moittimisen aihe on, että vaikka peli asentaa itseään kiintolevylle ensin 8 minuuttia ja sitten jokaisen näytöksen välissä muutaman minuutin, se lataa silti jatkuvasti, ja aina latauksen yhteydessä katsellaan mustaa ruutua ja painetaan START-näppäintä. Tulisiko vastaan sitten koneen muistikapasiteetti verrattuna tekstuurien monipuolisuuteen vai mikä, mutta on todella ikävää, kun vauhdikas takaa-ajokohtauskin pätkitään hädintuskin suupalan kokoisiin otoksiin lataustauoilla.



Yleisin kysymys itselleni peliä pelatessani on ollut, miten tämä vertautuu GTA neloseen, kevään toiseen odotettuun nelososaan. Lopputulos on, että molemmat ovat äärimmäisen laadukkaita pelejä, mutta samalla niin kaukana toisistaan kuin ylipäätään mahdollista. GTA IV on sandbox-peli juonella, kun taas MGS 4 on ennen muuta käsittämättömän eeppinen kertomus toimintamausteilla. Vuoden kuluttua todennäköisesti itse pelaan yhä GTA IV:tä, samalla kun muistelen mitä MGS 4:ssä tapahtui. Molemmissa tapauksissa katson saaneeni 70 euron edestä viihdykettä.

PlayStation 3:lle MGS 4 on myös merkittävä virstanpylväs. Ensimmäistä kertaa todella sulavaa teräväpiirtografiikkaa saavutetaan muuallakin kuin mainosmiesten puheissa, ja koneen tehoja aletaan muutenkin ulosmitata kiitettävästi. Jos muut kehittäjät seuraavat esimerkkiä, Sonyn tuotteen valinneille on vihdoin luvassa muutakin kuin kilpailijaan nähden identtisiä pelejä kovempaan hintaan.