Rocksteadyn Batman-trilogian toinen osa Batman: Arkham City (2011) on yksi kaikkien aikojen suosikkejani millään alustalla ikinä. Sarjan käynnistänyt Arkham Asylum (2009) jo lupaili fantastisuutta, mutta vasta City teki kaiken oikein niin pelattavuuden, tarinan kuin Batman-fanien odotusten täyttämisen kannalta. Batman: Arkham Knight päättää trilogian kunnialla, vaikkei ylläkään aiempien osien tasolle.


Tavallaan Arkham-trilogiaa voisi verrata Christopher Nolanin Batman-trilogiaan. Ensimmäinen osa voitti yleisön puolelleen, sillä se oli selkeästi odotuksia parempi. Vaikka ensimmäinen osa ei vielä mestariteos ollutkaan, oli toista varten jo ehtinyt muodostua vankka fanijoukko.

Arkham City tarjoili kokonaisen kaupungin pelikentäksi, tarina ja juoni toimi erinomaisesti ja ennen kaikkea Jokerin hahmon kaari sai kunnioitettavan päätöksen. Niin Nolanin kuin Rocksteadyn kolmannen Batman-tarinan suuri ongelma on se, että aiempaa osaa on hyvin hankala ylittää. (Huom. Arvostelu saattaa sisältää joitakin spoilereita).




Peli alkaa koukuttavasti elokuvamaisella, poliisin silmin läpi pelattavalla osuudella. Pelin suuren juonen käynnistävä kohtaus kahvilassa on yksi hienoimpia koskaan näkemiäni avauksia pelille. Tarinan kannalta on sääli, että koko pelin parhaiten rakennettu kohtaus nähdään heti ensimmäisenä.

Pääpahiksena on Variksenpelätti, kuten jo Arkham Cityn lopputekstien jälkeen vihjattiin. Kakkospahikseksi mukaan on heitetty Rocksteadyn oma kehitelmä Arkham Knight, joka ei missään vaiheessa oikein ala toimia, vaikka sinänsä hahmon alkuperä onkin mielenkiintoinen. ”Haluan tappaa Batmanin, koska vihaan Batmania” -virsi alkaa olla niin kulunut, että tämä Iron Manin ja Ultronin ulkomuotoa lainaava militantti masiina ei missään vaiheessa vedä vertoja Jokerille. Variksenpelätti puolestaan jää harmillisen kauas taustalle lähinnä videoruuduilla uhoavaksi möröksi. Variksenpelätin juoni on se sama vanha, Nolaninkin elokuvasta tuttu pelkokaasulla terrorisoiminen. Mittakaava on vaan suurempi, sillä tähtäimessä on koko itärannikko. Tarina tökkii monessa kohtaa, eikä se kasva samalla tavalla kuin sarjan edellisessä osassa. Valtaosa ikonisista pahiksista jää ikävästi sivuosaan ja sivutehtäviksi.




Osan hahmoista ääninäyttelijät on korvattu, mikä voi kummastuttaa joitakin. Tärkeimpiin rooleihin ei onneksi olla kajottu, ja kukapa voisikaan korvata animaatiosarjassa ja aiemmissa peleissä loistanutta Kevin Conroyta Batmanina? Arvuuttajana on yhä mainio Wally Wingert, Grey DeLisle hurmaa jälleen Kissanaisena ja niin edelleen. Samoin Myrkkymuratti, Pingviini ja Kissanainen ovat entisellään. Oraakkelin roolissa kuullaan Twilight-elokuvien Alice eli Ashley Greene, ja halvan miehen Morgan Freemania Lucius Foxin roolissa yrittää Dave Fennoy.

Variksenpelättiä ensi kertaa näyttelevä John Noble on roolissaan erinomainen, kuten myös Breaking Badista tuttu Jonathan Banks James Gordonin roolissa. Silti parhaan roolisuorituksen antaa (SPOILAUSVAROITUS) kaikkien aikojen parhaan Jokerin luonut Mark ”Luke Skywalker” Hamill. Ei hemmetti sitä hetkeä, kun Jokeri ilmestyy ensimmäisen kerran. Sydän pamppaili ja järkytyksen jälkeen tunne oli kuin olisin tavannut vanhan ystävän, jota en enää uskonut näkeväni. Jokerin läsnäolo pelissä pelastaa paljon, vaikkei hän täysissä sielun ja ruumiin voimissa olekaan.




Mutta se tunnelma. Ah, miten täydellinen Gotham onkaan. Graafisesti peli on silmiä hivelevän hieno. Yksityiskohdat ovat hämmästyttävän hyvin toteutettuja aina kasvoilta kumipuvulle kieriviä sadepisaroita myöten. Kuunvalossa kimalteleva, pieniä yksityiskohtia pursuava, sateinen kaupunki on lohduttomin ja kaunein Gotham City, jossa olen kuunaan saanut seikkailla. Ainoa ongelma kaupungissa on se, että siellä ei ole ihmisiä. Heidät kun on taas kivasti evakuoitu pois tieltä. Tavallaan viattomien uhrien poissaolo syö sisäisen sankarini motivaatiota pelastaa kaupunki.

Äänimaisema ja -tehosteet on myös toteutettu esimerkillisesti. Sade, tuuli, autot, katkeavat luut ja muut mukavat rusahdukset suorastaan kerjäävät hifistelykuulokkeita. Samoin tilanteittain sopivaksi vaihtuva musiikki on äärimmäisen hienosti rakennettu ja lähentelee parhaimmillaan Hans Zimmerin tasoa.




Pelattavuus on hiottu äärimmäisen sulavaksi ja liikeanimaatiot ovat paikoin uskomattoman upeita. Mätkintä on tuttua huttua, ja siitä on tehty vielä hauskempaa ja sujuvampaa kuin Cityssä. Yli 40 pahiksen kellistäminen tosin hipoo jo välillä uskottavuuden rajoja. Niin vihollisia kuin taistelutekniikoita on lisätty, ja osa niistä on kovinkin kekseliäitä.

Fear Takedown on oiva lisä taisteluarsenaaliin, ja varsinkin päivittämällä ominaisuutta siitä saa äärimmäisen tehokkaan työkalun. Itse olen aina pitänyt eniten vihulaisten väijymisestä varjoista. Lisäksi kaikkien uusien lepakkovempainten hyödyntäminen on ihan pirun hauskaa. Batmanin puvun, taistelutaitojen, auton ja muiden ominaisuuksien päivittäminen vaikuttaa juuri sopivasti pelimekaniikkaan. Todellista vaikutusta saa aikaan, jos tietää mitä tekee. Auton tai puvun tasainen päivittäminen voi käydä tylsäksi, mutta tiettyä ominaisuutta varten päivityspojojen säästäminen palkitsee pelaajan.


Taistelun osalta ainoaksi pettymykseksi jää Dual Play -moodi. Siis itse Dual Play on ihan törkeän siisti juttu, sitä on vain liian vähän. Käytännössä Dual Play tarkoittaa sitä, että tietyissä osissa peliä vihulaisjoukkoa on mahdollista mätkiä turpaan kahdella eri hahmolla ja kesken tappelua vaihtaa pelattavaa hahmoa edestakaisin, usein upeiden yhteisiskujen siivittämänä. Se on pähein juttu, mitä pelisarjan mätkintäpuolelle on tuotu. Sitä jää kaipaamaan lisää. Tämä lienee tajuttu myös Rocksteadylla, sillä tuleva Lepakkotyttö-DLC lupailee tarjoilla sitä ihan urakalla.



Batmobile on yksi selkeä lisäys, jonka trilogian päätösosa tuo pelattavuuteen. Rocksteadyllä on varmasti miettinyt pitkään, kuinka legendaarinen Lepakkoauto saataisiin tuotua pelisarjaan mukaan luontevasti sillä kuitenkaan liikaa ratsastamatta. Itse auto on toteutettu ihan hyvin. Tavanomainen ajomoodi mahdollistaa Gothamissa hurjastelun juuri niin siististi kuin mitä pelisarjalta saattaa odottaa. Taistelumoodissa auto muuntuu tankiksi, ja sen hallinta muuttuu huomattavasti taktisemmaksi. Batmobilen ohjailu on toteutettu kiitettävästi molemmissa moodeissa, vaikka joissakin esteratamaisissa osuuksissa auto voi vaikuttaa kömpelöltä. Itse ainakin tipautin kaaran kokemattomuuttani kerta toisensa jälkeen katolleen erästä hyppyä suorittaessani.


Auto on ihan kiva, mutta sitä on vain pelissä liikaa. Pelin suurin pomotappelu tapahtuu Batmobilen kyydissä visusti istuen, ja erityisesti robottitankkien räjäyttely alkaa pitkässä juoksussa maistua puulta. Kun uutuudenviehätys autoilusta katosi ja kaiken jyrääminen alleen rupesi kyllästyttämään, käytin kulkupeliä enää vain silloin kun oli pakko.

Gothamissa liikkuminen on tehty erittäin sujuvaksi. Liitely on hiottu vielä paremmaksi kuin aiemmissa osissa. Se myös käy nopeammin ja vaivattomammin kuin Batmobilella kruisailu. Köyden kautta itsensä taivaalle sinkoaminen on vaan huomattavasti hauskempaa ja hienomman näköistä.




Kaiken negatiivisen vuodatuksen jälkeen on todettava, että Arkham Knight on hieno peli. Jos tarinan puutteet antaa anteeksi, on kaikkien aikojen parhaan Batman-pelisarjan päätösosa myös sen paras. Se tekee lähes kaiken paremmin kuin edeltäjänsä, mutta sortuu samalla toistamaan sekä itseään että sarjan aiempia osia. Pirun viihdyttävä se silti on.

Rocksteady teki Arkham-sarjallaan jotain, mitä en uskonut mahdolliseksi: oikeasti erinomaisia supersankaripelejä. Viisivuotiaasta asti Batmania fanittaneena olen tästä kiitollinen. Ne ovat loistava kokonaisuus, jotka elävät ja hengittävät Batmanin maailmaa.

TOIM. HUOM.
Pelin julkaisun aikoihin PC-versiota vaivanneet ongelmat eivät missään vaiheessa haitanneet minua. Kenties olin vain onnekas. Itselläni peli pyöri nätisti ruutuja skippaamatta ja kauniina Nvidia GeForce GTX760:lla pelivalmiin ajurin asennettuani. Prossutehoa oli 4 x 4.00GHz ja muistia 16 gigaa. En usko, että kokemukseni olisi muuttunut mitenkään Xbox Onen tai PlayStation 4:n versioiden kohdalla. Ohjaimena käytin Xbox 360:n ohjainta.