Otetaan seuraava kuvitteellinen tilanne. Julkaisija on maksanut pitkän pennin hankkiakseen omistukseensa paitsi kohtalaisen menestyneen pelisarjan oikeudet, myös sen kehittäjästudion. Kassavirtaa pitäisi saada aikaiseksi. Valitettavasti IP:n edellinen omistaja on viime töikseen dumpannut pelisarjan uusimman osan yhteen jos toiseenkin alennuspakettiin, joten harvassa ovat ne potentiaaliset asiakkaat, joilla sitä ei jo ole. Uuden ladattavan lisäsisällön julkaiseminen jo vanhalle ja alelaareissa viihtyvälle pelille saattaisi tuottaa sekin myynneissä pettymyksen. Mutta ainahan voidaan laittaa se DLC levylle, vaihtaa numero perään ja markkinoida sitä isolla rummutuksella uutena pelinä, eikös? Ehditään markkinoillekin vielä ennen kuin GTA V tyhjentää pajatson.


Yritän tässä nyt siis varovasti johdatella teitä siihen tosiasiaan, että Saints Row IV on käytännössä Saints Row the Thirdin lisälevy. Eikä lainkaan sillä tavalla kuin vaikkapa GTA:t III, Vice City ja San Andreas ovat hiukan samantapaisia pelejä eri päähahmoilla ja kartalla, vaan sillä tavalla kuin GTA IV, Lost & Damned ja Gay Tony ovat samalla pelimoottorilla ja samalla pelimaailmalla toteutettuja erilaisia tarinoita. Paitsi, että taattuun Saints Row -tyyliin tarina on lähinnä järjetöntä poukkoilua asiasta toiseen.



Saints-jengin nousukiito jatkuu. Ykköspelin aikaan pikkurikollisista koostunut retkue on nyt Vapaan Maailman johdossa, sillä jengin pomo (eli pelaaja) istuu ovaalitoimistossa. Ei kuitenkaan kauan, nimittäin aloittelevan käsikirjoittajan oppaasta on löydetty sellainen yllätys kuin ulkoavaruuden olioiden hyökkäys. Suunnilleen mihinkään liittymättömän johdannon jälkeen luvassa on vähän aikaa ihan tyydyttävää avaruusöllöjen lahtausta, kunnes ihmiskunta jää alakynteen.


Juonikudelman seuraava osa herättää kateutta ainakin monia huonoja aasinsiltoja rakentaneessa yllekirjoittaneessa. Avaruusmötöjen pomo nimittäin vangitsee pelaajan virtuaaliseen versioon Steelportin kaupungista, ja sieltä käsin on sitten tarkoitus ryhtyä vastarintaan "häiritsemällä simulaatiota". Miten simulaatiota häiritään? Aivan, riehumalla virtuaalisessa kaupungissa. Näin voidaankin näppärästi käyttää täsmälleen samaa karttaa kuin edellisessä versiossa, lisätään vain kaikkiin tekstuureihin värisevää digitaalimössöä ja lyödään sinne tänne muutama avaruusalus leijumaan.

Eivätkä samankaltaisuudet suinkaan rajoitu tähän. Käyttöliittymä on tekstejä myöten samankaltainen, grafiikkaa on sentään paikoin vaihdettu. Muita jengejä vastaan taistelu on korvattu tietenkin alieneita vastaan taistelulla, mutta edes pelimekaniikkaan ei ole juuri koskettu. Samat kaupat samoissa paikoissa myyvät pääosin samoja tavaroita ja pelihahmonsa ulkonäköä voi muokata aivan samalla tavalla kuin ennenkin.




Pelillisesti suurin ero liittyy hahmon ominaisuuksiin. Koska ollaan digitaalisessa maailmassa, mitään myönnytyksiä tosielämän suuntaan ei enää tarvita. Näin pelaajasta tuleekin käden käänteessä järjetön supertaikuri, joka juoksee autoa nopeammin, hyppää kerrostalojen yli, lentää pitkiä matkoja ja ties mitä muuta. Tuntuukin hassulta, että autojen käyttöä on helpotettu samalla kun hahmon nopeus ja lentokyky tekevät autoilusta täysin tarpeetonta noin kahden tunnin pelin jälkeen.

Mutta onhan SR IV ihan hauskaa muutaman illan. Virittelin pelihahmostani soman naikkosen, joka liihottaa stringit vilkkuen digitaalimaailman kattojen yllä ja keräilee "data clustereita". Niitä on kaiketi ripoteltu kaupunkiin yli tuhat kappaletta, joten puuhaa piisaa, eikä tämä ole kuin yksi monista keräiltävistä jutuista. Minipelejä ja pikkutehtäviäkin on vaikka miten.


Valitettavasti vain tarjolla ei sitten olekaan juuri mitään muuta. Saints Row'n hahmokavalkadi ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen samaistuttava, ja viimeistään tässä vaiheessa nakkaan tuhkat sille mitä heille tai pelin maailmalle tapahtuu, kun en edes tiedä kuka on hengissä ja missäkin todellisuudessa. Juoni on harvinaisen typerä ja täynnä räikeitä epäloogisuuksia - ja arvioin sitä nyt kuitenkin videopelinä, joten olen valmis antamaan aika tavalla anteeksi. Virtuaalikaupungin ulkopuolelle sijoittuvissa välinäytöksissä sentään irvaillaan Mass Effectille.



Palataan alkuperäiseen vertailuun GTA-peleihin. Lost and Damned ja Ballad of Gay Tony käyttivät GTA IV:n karttaa ja maailmaa, mutta kertoivat niillä ihan erilaisen tarinan. Ne myös julkaistiin alun toista kymppiä maksaneina lisäosina (ja myöhemmin levyllä yhdessä). Saints Row taas ei ole koskaan kertonut suuria tarinoita: se on ollut GTA niille, joiden mielestä Rockstarin peli on liian synkkä ja melodramaattinen keilailusimulaattori, ja jotka haluavat lähinnä juosta alastomalla hahmolla pitkin katuja ja huitoa kaksimetrisellä kumipeniksellä. Kaikki pelissä on valjastettu tukemaan tätä siunatun hulluuden päämäärää.


Eikä siinä mitään. SR IV toteuttaa tavoitettaan uljaasti: se on äärimmäistä pelleilyä. Jos haluat juurikin sandbox-pelin, joka keskittyy hauskanpitoon - ja jos hauskanpito tarkoittaa sinusta sitä, että välillä ammutaan pää irti, välillä näkyy melkein tissit ja välillä tehdään viittaus johonkin internetmeemiin - se on tässä. Tai oikeastaan se oli jo edellisessä osassa, jonka sai PC:lle Humble Bundlesta muutamalla eurolla vajaa vuosi sitten, ja vielä uudestaan kaikkine lisäosineen tänä keväänä. Lätkäisemällä kylkeen lentomodin, muutaman asemodin ja vaihtamalla grafiikoita siitä saa aikaiseksi tämän pelin. Nauroin kyllä SR IV:n päättömyydelle useita kertoja sitä pelatessani, mutta se ei vielä oikein riitä antamaan anteeksi tällaista rahastuskierrosta hetkeä ennen kuin iso kilpailija tulee markkinoille. Jos et ole kova Saints-fani, suosittelen hankkimaan vain akuuttiin sandbox-puutostilaan ja huomattavasti alkuperäistä alhaisemmalla hinnalla.

Pelin edustaja ei katsonut aiheelliseksi lähettää peliin pakollista online-koodia, joten en katso aiheelliseksi kommentoida pelin online-osaa.