Vuonna 2008 julkaistu Far Cry 2 nostatti ennen ilmestymistään verrattaen suuria odotuksia pelaajien keskuudessa. Vapaa pelimaailma sekä valtavan suuri temmellyskenttä olivat ne kovimmat jutut, mitä pelaajat suu vaahdossa odottivat. Näiden ominaisuuksien osalta odotukset palkittiinkin suhteellisen onnistuneesti, mitä nyt maailma olikin lopulta melkoisen rajattu. Erittäin lupaavan pelin pilasivat kuitenkin rrraivostuttavat viholliset, joita tupsahteli pelaajan niskaan aivan solkenaan. Tämän johdosta vapaan maailman tutkiminen ja välillä jopa tehtävien suorittaminen muuttui kerrassaan ärsyttäväksi. Lisäksi päähenkilön sairastaman malarian lääkityksen jatkuva metsästäminen ei ollut millään tapaa pelikokemusta parantava ominaisuus.


Koska en erityisemmin pitänyt ensimmäisestä Far Crystä, en oikeastaan malttamattomana osannut odottaa sen jatko-osaakaan. Loppujen lopuksi minut positiivisesti yllättänyt Far Cry 2 jätti puolestaan sellaisen tunteen, että tätä haluaisin kyllä lisää - ilman yllä mainitsemiani pelintappajia. Uskalsin siis nostaa odotuksiani tätä kolmatta osaa kohtaan. Ubisoftilla kuunneltiin pelaajien rutinaa aiempaa tarkemmalla korvalla. Tällä kertaa pelimaailma on oikeasti avoimempi, pahikset eivät höngi niskaan, eksoottinen hyppykuppa ei vaivaa ja sademetsissä samoilu on oikeasti kivaa. Kaikkiaan Far Cry 3:sta huokuu, että se on tehty ajatuksella valmiiksi asti. Ensimmäisen kerran pelin huhuttiinkin olevan valmis jo vuonna 2010. Kehityksen lisävuodet ovat tehneet selvästi pelkkää hyvää.



Tuntuu melkein pahalta sanoa, että pelaaminen ja maailman tutkiminen Far Cry 3:ssa on kivaa, sillä päähenkilön tilanne ei lähtökohtaisesti ole erityisen miellyttävä. Reilu parikymppinen Jason Brody on ystäviensä kanssa Tyynen valtameren paratiisisaarilla krebailemassa. Eräänä hetkenä jengi päättää ottaa kevyen irtautumisen rantabaareista ja ilmoittautuu laskuvarjohyppykurssille, jonka myötä porukka leviää varjoineen ympäri verenhimoisten piraattien kansoittamaa saarta. Valitettavasti saariryhmän pahin emäpiraatti diggaa lukita nuoria länkkäreitä häkkiin, pumpata näiden vanhemmilta läskit lunnaat ja myydä panttivangit sitten orjiksi eteenpäin. Tämä ei nuoren herra Brodyn mielestä ole erityisen toivottava tulevaisuudensuunnitelma, joten veljensä kanssa he päättävät karata huterasta häkistään. Pelin punaisena lankana on siis löytää kadonneet ystävät ja karata saaristosta takaisin kotiin.

Pelin tarina on sopivan freesi. Päähenkilön tie housuunpissivästä nöösistä piraattien massasurmaajaksi ja suureksi vapaustaistelijaksi horjuu välillä uskottavuuden rajamailla, mutta tästä huolimatta juonta kuljetetaan yllättävän vahvasti. Henkilöhahmot ovat sopivan värikkäitä ja mieleenpainuvia. Vaikka pelialue onkin avoin, on pelissä todellakin tarina, jonka kulku on varsin tarkkaan määritelty. Juonitehtävät tehdään siinä järjestyksessä, jossa ne tarjotaan. Niiden välissä voi toki puuhastella omiaan ja tutkia ympäristöään. Pelkän saaren tutkimisen lisäksi tekemistä löytyy kyllä. Tarjolla on juonen ulkopuolisia, vapaaehtoisia palkkiotehtäviä, joista voi ansaita rahaa. Varsin kookasta karttaa pystyy avaamaan kiipeilemällä radiomastoihin (a'la Assassins Creed), joita on alta parikymmentä. Lisäksi tarjolla on erilaisia keräilykohteita, vallattavia vihollisleirejä, metsästettäviä uhanalaisia eläimiä (!) ynnä muuta mukavaa.

Tuosta tiikereiden ynnä muiden metsän elikkoparkojen vainoamisesta onkin jo ehtinyt nousta jonkinlaista napinaa eläinrakkaampien pelaajien suunnalta. Okei, essot voi jättää ampumattakin, mutta sitten voi toisaalta jäädä vaille isompaa selkäreppua ynnä muita varsin käteviä elämänparantimia. Toisaalta voi myös miettiä, että mahtaako griinpiissinmies antaa luonnon tehdä tehtävänsä tilanteessa, jossa karhu hyökkää metsässä kimppuun, vai antaako haulikon laulaa vaan? Lopulta kyseessä on kuitenkin vain peli, jota ei ole pakko ottaa haudanvakavasti.

Saariston eläinkunta on sopivan monimuotoista ja niiden käyttäytyminen suhteellisen aidon tuntuista, joten myös metsästämisestä on tehty suorastaan kiehtovaa. Hyökkäävien petojen reagointi lippaalliseen rynnäkkökiväärin kuteja ei sen sijaan ole aivan realistista. Toki ymmärrän, että täysikasvuinen tiikeri tai karhu on perin kova luu tapettavaksi kokeneellekin metsästäjälle, mutta ei niiden kroppa käsittääkseni umpiterästäkään ole. Toisaalta meri tuntuu olevan turhankin täynnä lihanhimoisia haita. Syvissä vesissä lillumista ei todellakaan voi suositella.

Vaihtoehtoisina kulkineina tarjolla on veneitä ja vesiskoottereita, joilla saaresta toiseen pääsee siirtymään kirjaimellisesti kivuttomammin. Liikkumisvälineitä on loppujen lopuksi aika vähän erilaisia, mutta riittävästi. Eipä merirosvojen kansoittaman saaren autokanta järin monimuotoinen voi ollakaan. Pelin parasta liikkumavälineantia edustaa tietysti riippuliidin, jolla voi liihotella pitkiäkin matkoja verrattaen ripeästi.



Far Cry 3:ea voisi “hieman” yleistäen luonnehtia Skyrimiksi paratiisisaarella. Erilaisista tekemisistä saa kokemuspisteitä ja niillä voi vuorostaan hankkia erityistaitoja. Matkan varrelta löytyvistä emmeistä voi työstää monenlaisia apuvälineitä sekä erilaisia rohtoja. Expan kerääminen antaa motivaatiota pyrkiä tarkempiin ja haastavampiin tappoihin. Lonkalta Rambo-tyyliin roiskiminen ei kerrytä pistesaldoa lainkaan niin ripeästi.

Asevalikoima on tutut ja turvallinen, eikä isommin yllätä. Radiomastojen valtaamisesta saa kaupoista ilmaisia aseita, eikä aikaakaan, kun ilmainen asevalikoima on jo itseasiassa varsin laaja. Rahaakin kertyy keräämällä arkuista krääsää ja myymällä ne kaupanpitäjälle. Yksi harvoista todellisista valituksenaiheistani liittyykin juuri tähän. Pitkin pelialuetta löytyvä krääsä täyttää inventaarion pihkuran nopeasti. Myös lompakon rahamäärän rajoittaminen on, vaikkakin luonnollista, niin perin ärsyttävää. Uuden lompsan saa toki uhraamalla yhden puttepossun, mutta kohtuullisen turhaa vaivaa, yhtä kaikki. Toisaalta, sitä roinaa todella löytyy enemmän kuin ehtii kerätä, joten ilman rajoituksia raha menettäisi aika äkkiä merkityksensä pelaajan hukkuessa rahasäiliönsä uima-altaaseen.

Grafiikaltaan peli on kertakaikkisen upea. Luonto tiheine metsineen, kukkuloineen ja hiekkaisat rannat kallioluolineen luovat varsin uskottavan kuvan syrjäisestä paratiisisaaresta. Visuaalisella ilotulituksella on myös hintansa. Ruudunpäivitys yskii välillä siihen malliin, että fps-hifistelijöiltä pääsee ainakin PS3-version kanssa helposti itku. Omalla kohdalla tämä kevyt nitkuttelu ei suoranaisesti pelikokemusta häirinnyt, kun siihen muutamassa tunnissa tottui. Riittävän turpealla pc-kokoonpanolla moista ongelmaa tuskin esiintyy.

Vihollisten tekoäly on pääsääntöisesti kohtuullisen hyvin toteutettu. Nipottamista tosin syntyy siitä, että nämä MERESSÄ sijaitsevalla paratiisisaarella varttuneet piraatit eivät osaa uida. Mainioksi konstiksi päästä autolla liikuttaessa takaa-ajajista eroon osoittautukin oman pirssin sillalta alas ajaminen. Varsin usein ryhmärämä seuraa perässä ja hukkuu pois häiritsemästä.

Saariston aluskasvillisuus on vähintäänkin rehevää. Toisinaan harvempien lehvien lomassa piileskely tuntuu hiukan liiankin helpolta tavalta hiipiä vihollisen viereen. Useimpia tehtäviä voi suorittaa varsin vapaakätisesti monella eri tapaa. Useimmiten riittää, että pahikset, tai ainakin pääpahis saadaan hoideltua päiviltä konstilla millä hyvänsä. On siis suhteellisen sama, nirhautuuko kohde hiljaisesti ja huomaamatta vaikkapa jousipyssyllä, käristyykö tämä liekinheittimen aiheuttamassa tulimeressä vaiko kenties perinteiseen tyyliin määrätietoisesta AK-47:n sarjasta. Tässä vain muutamia tapoja mainitakseni. Ehkä se kaikkein turvallisin tapa on napsia pahat piraatit vaimennetulla kiikarikiväärillä sopivan välimatkan päästä. Ammuskelu on toteutettu alan standardeja noudattaen, eli varsin sujuvasti.

Vietän ensi vuonna 10-vuotisjuhlaa pelikriitikkona. Olen siis myös aika paljon vanhempi, kuin kymmenen vuotta sitten. En ole enää laiskansutka opiskelija, jolla oli joskus aivan liian paljon aikaa ja energiaa keskittyä pelaamiseen ja nauttia siitä. Voin sanoa suoraan, vieläpä tuoreehkona perheenisänä, että aika vähän tulee nykyään pelattua huvikseen sellaisia pelejä, jotka eivät ole likipitäen täydellisiä täysosumia. Far Cry 3 on ehta huippupeli, joka tulee syömään vapaa-aikaani vielä pitkään tämän arvion ilmestyttyä.

Pelissä on kosolti enemmän hehkutettavaa, kuin todellista huomautettavaa. Pelattavaa on myös varsin paljon. Jos vaikka ihan vähänkin sattuu eksymään juonesta välillä sivuraiteille maailmaa tutkimaan, pelitunteja on kertyy varsin riittävästi. Juonikaan ei ole erityisen ennalta-arvattava - pikemminkin moneen otteeseen suorastaan yllättävä. Pelaaja joutuu tekemään varsin merkittäviä valintoja, sellaisia jollaisten eteen ei pelin alkupuoliskolla olisi uskonut joutuvansa. Kouriintuntuvat hahmot ja sisäänsä imaiseva tunnelma tekevät Far Cry 3:sta yhden vuoden kovimmista pelikokemuksista.