Kun vanha olohuoneen valtias, Thomsonin 52" taustaprojektio-EDTV alkoi jäädä kehityksen jalkoihin (ei 720p:tä, ei HDMI:tä, vain yksi komponenttitulo, Wiin kuva ei pysynyt senkään kautta synkassa), lähdin etsimään isoa teräväpiirtokuvaa olohuoneeseen kohtuuhinnalla. Valittavina oli kaksi päävaihtoehtoa: videotykki tai projektiotelevisio. LCD-tekniikalla toteutettuja yli 50" ruutuja ei juuri näy, plasmoja on joitakin, mutta hinnat ovat useimmiten luokassa "kysy tarjous". Toinen pointti on, että virrankulutus kohoaa kahdella jälkimmäisellä tekniikalla melkoisesti ruutukoon kasvaessa. Plasmat ovat myös edelleen herkkiä kuvan palamiselle, joten normaaliin TV:n katseluun sellainen tuntui vähän särkyvältä.

Videotykki onkin sitten se suosituin ratkaisu, ja valikoimakin laajenee jatkuvasti. Jo alta pariin tonniin saa erittäin päteviä laitteita, joilla olohuoneeseen voi heijastaa 1080p-tarkkuudella valtavan 100-tuumaisen kuvan. Se onkin kannattava ratkaisu, jos ei haittaa, että huone pitää käytännössä pimentää kokonaan maksiminautinnon saamiseksi, tykin saa näppärästi kattoon kiinni eikä iso valkokangas ole tiellä. Itselläni näistä kolmesta ehdosta toteutui nolla, joten lähdin etsimään toista konstia. Pienempään töllöön vaihtaminen ei tullut kysymykseen, kun kerran yli viiskymppiseen oli tottunut, ja lisäksi tavoitteena oli täysi teräväpiirtotarkkuus eli FullHD, etupäässä PS3:a ajatellen. Pleikkari itse ei ole tosin vielä olohuoneeseen päätynyt, mutta kunhan hinta korjautuu ja pelejä ilmestyy, muuttunee tilanne.



Näillä spekseillä vaihtoehdot rajoittuivat sitten käytännössä juuri yhteen televisioon: Sony KDS-55A2000. 55-tuumainen, SXRD-tekniikkaa käyttävä taustaprojektioruutu oli ulkomitoiltaan jopa Thomsonia pienempi, joten sen markkinoiminen perheen sisustusvastaavalle ei ollut aivan mahdoton tehtävä. Hyvä testimenestys ja puoltavat kommentit omistajilta rohkaisivat myös hankintaan, joten laite lähti loppukeväästä tilaukseen. Pahaksi onneksi varasto oli juuri loppunut, joten töllöä sai odotella noin kuukauden, mutta sitäpä enemmän oltiin sitten täpinöissä kun se lopulta saapui.

Melkoisesta koostaan huolimatta Sony ei ole kovin painava, ja sen nostelu onnistui hyvin kaksissa miehin - vertailukohtana vanhan 36" laajakuva-putkitv:n painoon sopii melkein kolme tällaista projektiokonetta. Laitetta varten suunnitellun jalustan sijaan päädyin Iskun myymään tv-tasoon, josta alahyllyn poistamalla sai riittävästi tilaa isolle vahvistimelle, HTPC:lle ja konsoleille. Myös ruudun yläreuna jäi samalle tasolle, jolloin ikkunasta näki edelleen ulos (mikä oli eräs rakkaan vaimoni hyväksyntäkriteereistä).



Sonyn liitännät ovat jo sellaisenaankin varsin hyvät. Pari SCARTia, kaksi komponenttia (toinen tosin hankalasti etupaneelissa), kaksi HDMI:tä ja VGA sekä pakolliset komposiitit ja S-Videot. Halutessaan antennitaloudessa asuva voi säästää yhden liitännän käyttämällä telkkarin sisäistä digiboksia, mutta itse vannon Topfieldin tallentavan nimeen, joten koko viritinpuoli jäi itseltäni käyttämättä. Pienemmästä Braviasta saatujen kokemusten perusteella digivirittimen antama kuva on erittäin hyvä ja häiriötön, ja tarjolla on myös PCMCIA-korttipaikka, johon saanee maksukanavakortin lukijan.

Surullinen tosiasia vain on, että HDMI:tä saisi oikeastaan nykyisin olla jo kolme tai enemmän. Nyt telkussa on HDMI:llä kiinni vahvistin, jossa vastaavasti digiboksi, PS2, Wii, DVD ja muut. Xbox 360 on kiinni komponentilla, mutta sen kautta televisio tukee vain 720p-tarkkuutta. Toisen HDMI:n vie HTPC, jolloin PS3:n joutuu joko kytkemään vahvistimeen (ja kikkailemaan sen skaalaimen kanssa) tai käyttämään jakajaa. Vastaavasti SCART alkaa olla väistyvä standardi, itse pärjäisin mainiosti yhdellä liitännällä. Tämä selittyy toki osin sillä, että televisiolla on jo malli-ikää ja liitinten maailma on muuttunut nopeasti.



Ostettaessa telkun etureunaan oli kiinnitetty noin puolen metrin pituinen tarra, joka luetteli kaikki mahdolliset ominaisuudet joita TV tarjoaa. SXRD-paneeli, Bravia Engine Pro, Virtual Dolby jne. ovat enimmäkseen hyvältä kuulostavaa teknojargonia, mutta kertovat siitä, että Sony on panostanut tekniikoihinsa tässä televisiossa. Lopputulos näkyy, kun laitteeseen kytkee virrat. Perinteisistä projektioista tutut konvergenssin, eli värikomponenttien suuntauksen ongelmat loistavat kokonaan poissaolollaan, valkoinen on valkoista, musta mustaa ja ääriviivat selkeitä. Valovoima on niin hulppea, että kirkkautta tuli säädettyä roimasti pienemmälle oletusarvoista.

Vertailuiden mukaan Sony ei ole ollut aivan parhaimmillaan normaalimateriaalin (ei-HDTV) kanssa, mutta tämänkin verran vaativan käyttäjän silmään kuvan suoranaisia virheitä on varsin vaikea havaita. Laite sovittaa vakiotarkkuusmateriaalin ruudulle viiveettömästi ja täysin katseltavasti, mutta toisaalta oikean skaalaimen käyttöä (kuten moneen vahvistimeen sisältyvä Faroudja-piiri) voi suositella lämpimästi - ero on silminnähtävä. Parhaiten laite pääsee oikeuksiinsa tarkkuudesta 720p ylöspäin, joka uhkasi jo loksauttaa leukaa mm. Xbox 360 -peleissä.

Jonkinlainen tosiasioiden tunnustaminen on puolestaan tullut vastaan siinä, että äänipuolella televisio ei ole mikään varsinainen ghettoblaster. Vahvistintehoa on kyllä kerrostalosta häätöön riittävät 2 x 12 W, mutta itse kaiuttimet ovat ohuehkot soirot ruudun alareunassa. Verrattuna Thomsoniin, jonka alaosa oli käytännössä yhtä kaiutinta ja subwooferia, äänentoisto on korkeintaan hyvää keskitasoa. Toisaalta tämän hintaluokan laite hankitaan useimmiten kotiteatteriin, jossa television kaiuttimilla ei ole kuitenkaan juuri merkitystä.



Koska projektiotelevisio on käytännössä sovellettu videotykki, on sillä myös muutamia tykin huonoja ominaisuuksia. Käynnistyminen kestää pitempään kuin LCD:ssä, kuva on kokonaan valaistu vasta puolen minuutin - minuutin kuluttua. Samoin laitteessa on tuuletin, joka hiljaisesta peruskäyntiäänestään huolimatta kuuluu varsinkin iltaisin selvästi. Se jää usein myös pyörimään vielä virran sammuttamisen jälkeenkin. Näitä ominaisuuksia ei ollut entisessä Thomsonissa, mutta niihinkin on muutaman kuukauden käytön jälkeen jo tottunut.

Virrankulutukseltaan laite on maltillinen, maksimi on 210 wattia ja standby-kulutus on olematon 0,5 W. Hieman pienempi LCD syö yli 300 wattia, saman valmistajan FullHD-videotykki samaten. 50-tuumainen plasma horaisee miehekkäät 500 wattia. Projektio ei siis ole mikään virtarosvo, vaan kokoonsa nähden jopa aavistuksen vihertävä valinta.

Vaikka KDS-55A2000:n noin 3000 euron hinta tuli maksettua omasta taskusta, en ole sen ostoa katunut. Thomson palveli aikansa hyvin, mutta ei pärjää kuvaltaan mitenkään SXRD:n äärimmäisen tarkalle ja samalla miellyttävälle väri-ilotulitukselle. Vertailu on kuitenkin sikäli mielekäs, että se oli uutena suunnilleen saman hintainen kone. Tekniikka kehittyy ja samalla rahalla saa nyt paljon parempaa tekniikkaa. Jos arvostat laadukasta, suurta kuvaa mutta et halua muuttaa olohuonetta leffateatteriksi tai maksaa isoja sähkölaskuja, Sonyn taustaprojektio on harkinnan arvoinen vaihtoehto. Äveriäämmälle kansanosalle on vielä tarjolla 70" malli, jolle tulee hintaa n. 6500 euroa.