Yäk koomikoita, jotka onnittelevat itseään teennäisellä ilmeellä, joka herättää ajatuksen, että oikeasti he tahtoisivat vain vetää itsensä hirteen:


Jos valita saa, otan velikullan, jossa elämä pihisee:


Miksi pidän Adam Sandlerista, joka pahimmillaan kävelee leffan läpi näyttäen siltä, kuin hän kohta repeäisi totaalisesti, koska asuntovaunussa asuvat punaniskat maksavat miljoonia dollareita tästäkin torttufilmistä?


Ehkä sekin on osoitus elämänilosta. En ole erityisen kiinnostunut tämän viikon uutuusanimaatiosta Hotel Transylvania, jossa Sandler ääninäyttelee Draculaa, mutta jos Sandler oikeasti haastaisi teennäisessä surkeudessa sadat aiemmat Draculat, hymyilisin jo etukäteen (kuten ihmisille ja hevosille sopivaa shampoota löytänyt Morgan Spurlock keskimmäisessä kuvassa keskellä).



The Wedding Singer on 90-luvun onnistuneimpia sketsimäisiä, höyhenenkevyitä romanttisia komedioita. Sandler ja materiaali onnistuvat kerrankin Sandler-rutiineissa: jopa uhossa ja öykkäröinnissä. Paljon auttaa se, että leffa on nostalgiapala, joka osaa käyttää 80-luvun juttuja kuten musiikkia ironisesti. Väheksyä ei sovi sitäkään, mitä Drew Barrymore tuo mukanaan menninkäisen kasvoineen ja hymyineen: Drew auttoi herättämään henkiin kuminuken tieteisklassikossa E.T., joten Sandlerin tukeminen on helppo nakki.





Siispä parin toinenkin teos on siedettävä. Yksi tärkeimmistä syistä seurata Sandleria yleensäkin on se, että hänen kuvissaan tapaa olla hullu idea. Aina eka kerta on modernin klassikon Päiväni murmelina pässipainos: Barrymoren hahmolla ei ole lähimuistia, joten Sandlerin näyttelemä pukki joutuu iskemään hänet toistuvasti, mikä ei ole kivaa kauaa. Käytettiinpä tällaisia ideoita hyvin tai huonosti, tahdon tietää että kumminko.





Leffa on kamala, mutta oma pikantti makunsa siinä on. Idea on se, että homojen näyttely on todella vaikeaa heteromiehille. Käytäntö on se, että näyttely on todella vaikeaa Sandlerille ja Kevin Jamesille. Dialogin on tarkoitus kuulostaa nololta, kun heterot yrittävät ylistää homoutta. Dialogi kuulostaa nololta yrittäessään olla hauskaa. Käytännössä elokuva siis toimii: päähenkilöt herättävät vahvaa myötähäpeää, mutta todistavat lopulta olevansa siedettäviä tallaajia.





Kreisikomediat ovat parhaimmillaan kun pääosanesittäjillä on pokerinaama. Zohan - lupa saksia kärsii epätasaisuudesta ja muista Sandlerin filmien pulmista, mutta tarina on tavallista pimeämpi ja sitä pokkajuttuakin tavallaan tavoitellaan. Sandler ei virnistele, vaan uikuttaa aksentilla ja ylläpitää väsynyttä katsetta. Aiheena on israelilaisten ja palestiinalaisten välit ja päähenkilö on Looney Tunes -tyyppinen supersotilas, joka tahtoo parturiksi. Tässä väkisinkin on jotakin hauskaa.





Tohtori Don Cheadle tapaa kollegan, jonka hän tunsi jo opiskeluaikoina. Kollega on menettänyt perheensä, masentunut - ja muuttunut viheliäiseksi Adam Sandleriksi. Reign Over Me on ensisijaisesti draama, mutta Sandlerin hyvin tuttu ruikutus ja kimitys epäilemättä puistattavat hänen vihaajiaan. Laatunäyttelijän ja omistautuneen ääliön kemiat kuitenkin pelaavat yhä vahvemmin yhteen ja lopputulos on kutakuinkin tyydyttävä.





Visionäärinen ohjaaja Paul Thomas Anderson tietää mitä Sandlerilla tehdä. Möykkäävä vakiohahmo, jota kyläyhteisö rakastaa, vaikuttaa pikkaisen erilaiselta realistisena versiona, jolla ei synkkaa ympäristön kanssa. Minä eristäytyjä en samaistu hahmon luonteenpiirteisiin, enkä tunne yhtä röyhkeitä ihmisiä kuin hän, mutta elokuva on visuaalinen taidemuoto. Kun Sandler ryhtyy potkimaan ikkunoita seitsemän hösöttäjäsiskonsa hösöjuhlissa ja toteaa sitten, ettei hän aina pidä itsestään, minä muistan ja joku normaalimpikin toivottavasti ymmärtää, miltä vähemmänkin meluisa sosiaalinen tilanne voi tuntua. Elokuvan toimivuudelle on tärkeää, että se tuntuu aidosti vastenmieliseltä ja oudolta, jotta se voi olla aidosti lohdullisen suloinen.





Mr. Deeds on yksi elokuvista, joiden näytös on jättänyt selkeän muistijäljen. Muistan mikä oli sali ja paljonko oli porukkaa, koska tämä oli vasta toinen kerta, kun näin valkokankaalla erään virallisista pakkomielteistäni eli Winona Ryderin. Leffasta tuli minulle itseironinen perinne, mikä selkeimmin selittää Sandler-myönteisyyteni. Sandler on herttaisen surkea näytellessään vanhan ajan herrasmiehen junttiversiota, joka perii miljardiomaisuuden. Olen valmis jopa puolustamaan elokuvaa, sillä tunnelmissa on pirteitä ja omalaatuisia väreitä.



Sandlerin ansiosta voin yhä käyttää kerrostalon seinän kokoista versiota tästä näystä taustakuvana mieleni sisäisellä työpöydällä: