Arvioidessani Uncharted 3:a mietiskelin, ketä erilaisia aarteiden perässä seikkailevia hahmoja olen ohjastanut. Löytyihän niitäkin taas se seitsemän - kertokaa toki itse lisää.




Videopelien alkuperäinen viidakkoseikkailija ei ehkä ollut graafisesti kovin komeaa katseltavaa, mutta osasi kyllä kaikki nykyaikaiset temput - eikä 32 aarteen kerääminen 20 minuutissa onnistu nykyisiltä FMV-jaksojen kiusaamilta mammanpojilta.




Likimain kaikkia muita hahmoja innoittanut tohtori Jones on esiintynyt Lucasfilmin omissa peleissä ja muutamassa lisenssituotteessa. Etenkin SCUMM-pelimoottorilla tehdyt point'n'click-pelit ovat alallaan edelleen ylittämättömiä, vaikka Fate of Atlantis jäikin itseltäni kesken siihen saamarin kiekkopuzzleen melkein 10 vuodeksi.




Ehkä suorin kopio, tai kuten englantilaiset sanoisivat, "piss take" Indiana Jonesista. Hupaisa Rick esiintyi parissa vallan pätevässä tasoloikka-aarteenetsintäpelissä 16-bittisten mikrojen ja konsoleiden aikaan, mutta sen tekijä Core Design on paljon tunnetumpi toisesta hahmosta, nimittäin...




...oli vuonna 1997 niin kovaa kamaa, että sen helposti unohtaa, kun tulee miettineeksi vain viime vuosien laadultaan vaihtelevia tuotoksia. Pelit olivat laadukasta tasoloikka-ammuskelu-puzzlehybridiä, ja vaikka PlayStationin rupugrafiikka sai Laran avut näyttämään lähinnä sokeritopilta, naisellinen askellus ja dialogin sekaan sujautellut vihjailut eivät jääneet yleisöltä huomaamatta.




Tällä hetkellä aktiivisin aarteenraidaaja on - omasta mielestään - legendaarisen Francis Draken jälkeläinen, ja jonkinlainen yhdistelmä kaikista yllä mainituista. Hänen seikkailuillaan on taipumus päättyä siihen, että jokin satoja tai tuhansia vuosia vanha, erittäin hienomekaaninen laitteisto tuhoutuu alkutekijöihinsä, tarunomainen aarre osoittautuu rahalliselta arvoltaan vähäiseksi... tai sitten paikalla onkin jo zombie-natseja. Jostain budjettia kuitenkin aina sen verran järjestyy, että seikkailu jatkuu.




Siinä, missä Marion seikkailuiden perimmäinen tarkoitus liittyy useimmiten prinsessa Peachin pelastaminen, Wario on liikkeellä ainoastaan kultakolikoiden takia. Itsekeskeinen ja ahne "käänteis-Mario" on yleensä niin puhtoisen ja kiltin Nintendon hauskimpia irtiottoja.




NES:lle ja muillekin aikalaisilleen ilmestynyt DuckTales esitti yllättävän toimivan version vanhan visukintun kolikkojahdista. Miinusta tuli oikeastaan vain idioottimaisesta Heimo Huimasta ja Aku Ankan, tuon Disney-hahmojen riemastuttavan anarkiapesäkkeen puuttumisesta. Näkisin ankkojen aarrejahdeissa vielä saumaa uudellekin pelille, jossa Aku olisi mukana sekoittamassa pakkaa.