Kuten kaikki tiedämme, kolikkopelit alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Kotitietokoneiden ja pelikonsoleiden lisääntynyt teho, pelien muuttuminen pitkäjänteisemmiksi, verkkopelaaminen ja monet muut syyt ovat vaikuttaneet siihen, että vain harva enää jaksaa innostua rahalla pelattavista automaateista. Listasunnuntai tarkastelee, miten näin pääsi käymään, asettamalla rinnakkain muutaman suosikkipelin pelihalli- ja kotiversioita.

Tähän vertailuun olemme valinneet muutamia omia ja lähipiirin omistamia peliautomaatteja. Joku saattaa muistaakin teemaan liittyneen näyttelyn Tampereen kaupungin taidemuseon Taiderakennus TR1:ssä jokusia vuosia sitten.




Peliautomaateissa käytettiin vektorinäyttöä, jossa itse laitteiston tarvitsi piirtää vain kaksi pistettä näytölle; näyttö huolehti lopusta. Tästä sai alkunsa vektorigrafiikka, josta sitten myöhemmin kehittyi nykymuotoinen, tekstuurein koristeltu muoto. Pelikabinetissa oli komeat tankkiohjaimet.

Tuohon aikaan suosituimmalla pelikoneella, Atari 2600:lla, pelin ulkomuoto oli lievästi sanoen karu. Vektorigrafiikka oli sula mahdottomuus konsolilla, joka hädintuskin osasi piirtää rasteria. Tätäkin kuitenkin saattoi hyvällä tahdolla pitää samana pelinä.




1980-luku oli kolikkopelien ja rupuisten kotikäännösten aikaa. Atarin ajoammuskeluhitti Roadblasters oli peliautomaattina puhuva, häikäisevän nopea ja tarjosi hyvin Ritari Ässä -henkiset ohjaimet.

Niin hieno kone kuin Commodore 64 olikin esittelynsä aikaan, se oli kuitenkin jo yli viisivuotias, kun Roadblasters sille väsättiin, eikä ohjelmoijiksi saatu kirkkaimpia kykyjä. Lopputulos oli kuivikas.




Maailman ensimmäinen täytettyä vektorigrafiikkaa käyttänyt autopeli, Hard Drivin' oli Atarin kolikkoautoilujen huipentuma. Huippusalaisessa projektissa firma palkkasi oikean testiajajan hiomaan pelin ominaisuuksia, eikä laitteistossa säästelty. Deluxe-mallin kabinetti oli valtavan suuri ja sisälsi mm. force feedback -ohjauksen ja toimivan vaihdekepin kytkimineen.

Pidettäköön siunauksellisena, että Commodore 64:lle suunniteltu HD-käännös jätettiin julkaisematta täysihintaisena (kohtalaisen järkyttävä versio oli saatavana vain kokoelman osana ja budjettipelinä). Sen sijaan peli työnnettiin Amigaan, jossa laiskasti ohjelmoidut vektorit nylkyttivät eteenpäin hitaansutkisti. Pelin pilasi kuitenkin ohjaus, joka yritti olla analoginen, mutta oli käytännössä lähinnä anaalista.




Eräänlainen rajapyykki saavutettiin siinä vaiheessa, kun sekä kolikkopelejä että konsoleita valmistaneet Nintendo ja Sega toivat markkinoille automaattinsa, joissa saattoi maksua vastaan pelata kotiin tarkoitettuja pelejä. Nintendolla oli PlayChoice-10, Segalla Mega-Tech (ja myöhemmin Mega-Play). Koneesta riippuen eri pelejä oli 8-10 kappaletta. Pelit olivat käytännössä täsmälleen samoja kuin mitä saattoi ostaa itselleen kaupasta, mutta 3 markkaa pelin kokeilusta oli vähemmän kuin 300 markkaa siasta säkissä.




SNK-yhtiö kokeili Neo Geollaan päinvastaista temppua, ja yritti myydä kolikkopelejään suoraan maksukykyiselle yleisölle konsolina. Ongelmaksi muodostui se, että pelit todellakin olivat aivan samoja, eikä SNK halunnut tarjota pelihallioperaattoreille mahdollisuutta ryöstöhyödyntää kotiin tarkoitettuja versioita ilman lisenssimaksuja. Lopputulos oli se, että vaikka konsolin sai omakseen n. 1500 markalla (250 €), pelit saattoivat maksaa 1000 markkaa (170 €) kappaleelta. Inflaatiolla korjattuna hinnat nykyrahassa olisivat noin puolitoistakertaiset, eli koko kansan pelikoneesta ei ollut kyse. Neo Geo jäi harvain herkuksi, vaikka myöhemmin julkaistiin (järjettömän hitaasti lataava) CD-versiokin.




Namcon kolikkopeli pyöri alkujaan PlayStation-sukuisella System 12 -järjestelmällä. Kotikonekäännöksen se kuitenkin sai Sega Dreamcastille, ja samalla tehtiin taas historiaa: merkittävä kolikkopelikäännös oli kotona huomattavasti paremman näköinen.




Lopulta on tultu jokseenkin nykytilanteeseen; harvalukuiset ilmestyvät kolikkopelit tehdään suoraan alustoille, jotka on suunniteltu kotikäyttöön. Käytössä on sekä pelikonsoleihin että eri tietokoneisiin pohjaavia ratkaisuja. OutRun 2:a pyörittävä Sega Chihiro on käytännössä Microsoft Xbox, johon on lisätty muistia. Näin ei ollut kovin vaikeaa saada pelistä aikaan kotona toimivaa, käytännössä identtistä versiota; vain jonkin verran optimointia ja lataustaukoja tarvittiin.