Teksti: Jari Tapani Peltonen


Valkoinen versio loppuun lypsetystä lehmästä muuttaa olennaisia asioita vähemmän, kuin vaikkapa StarCraft II:n ilmainen päivitys 1.3, mutta pah: valittaminenkin on koettu. Grafiikka, tai yleisesti ilmaisukyky ovat vuosien saatossa sen verran parantuneet, että pari osaa väliin jättänyt saattaa kokea Whiten ja sisarpelin Black oikeina jatko-osina. Äänet esimerkiksi ovat nykyään normaalia jokellusta, kun vielä vähän aikaa sitten tärykalvoja vispilöitiin. Peli on yhä karu, mutta koska peli on aina ollut sympaattinen, on se hyvinkin ratkaisevaa, että psykopaattinasseille on annettu pari ruutua animaatiota ja niin päin pois. Kun Platinumia väänsin 2009, tunsin jo nähneeni kaiken, mutta tässä erässä uudet ja ilmeikkäät ötökät veivät hetkeksi sydämen. Epäilemättä White/Black on sarjan paras osa.

Kaavaa on hiottu. Tarinaa rakennellaan aiempaa selkeämmin. Jo ensimmäisen parin tunnin sisällä eteneminen tyssää, ellei touhuun yhtään keskity, mikä on vanha hyväksi koettu taktiikka. Eräät koijarit tahtovat vapauttaa pokémonit kouluttajien hirmuotteesta. Pelaaja on sitä mieltä, että kouluttajat ja pokémonit elävät harmoniassa. Tässähän melkein liikutaan moraalin harmaalla alueella, mutta roskaahan se tarina edelleenkin on. Osa repliikeistä on lähes varmasti suoraa kierrätystä, ja mikseivätpä olisi, sillä pelaaja on jälleen pikku kylän materialistiporvari, joka haaveilee kaiken alistamisesta valtaansa.

Strategiapelinä Pokémon on heikko, joten on sitä parempi, mitä selkeämmin touhu on pulmanratkontaa. On kivaa hoksata, että kun pöheiköstä löytyy vahvistukseksi ruostetta pierevä kivi, viiltävän tehokkaan paperin kykyjä ei tarvitse tuntitolkulla nostaa, vaikka vastassa ovat rumat sakset. Koska pokémonilla voi olla vain muutama kyky, olen kaipaillut ryhmätappeluja, ja muun muassa sellaisiin White panostaa tyydyttävästi. 90% elämyksestä on yhä napin A takomista, mutta hyperaktiivinen tosipelaaja ei valita: taistelin kymmeniä mainioita matseja eräänäkin iltana, kun minulla oli luppoaikaa StarCraft II:n lataustauoilla! Pokémonilla pulssin saa laskemaan, jos uni ei tule. Täytemateriaali jos anteeksi annetaan, sarja on hioutunut asiallisesti, mutta vakavissaan tehtyä A-luokan jatko-osaa odotamme yhä. Nintendo osaa klassikoita uudistaa, mutta Pokémonit jätetään työharjoittelijoiden vastuulle.

---

Teksti: Jari Tapani Peltonen


Jalkapallo on kamppailua, oivaltaa Inazuma Eleven. Perinteinen, etupäässä tekstilaatikkokeskusteluista koostuva japanilainen roolipelinkorvike kertoo piikkitukkaisista mangasilmistä, jotka puhtaan pahuuden peittoamisen sijaan pätevät pallokentillä. Tiimi on koottava (värvättäviä futaajia on tuhat), tasoja on nostettava, erikoisia tekniikoita ja esineitä on hankittava. Matsit käydään tarinan ehdoilla. Jalispalloon intohimoisesti halveksuen suhtautuva saattaa innostua jo siitä, että pelistä vastaa Level-5, jonka Dragon Quest -episodeja toiset arvostavat. Minä en, mutta se kelpaa, että tärkeimmät juonenkäänteet esitetään animen keinoin kuten Professor Layton -sarjassa. Ääninäyttelyäkin harrastetaan toisinaan. "We are the champions" soi hetken sielussani...

Se palloilutila valitettavasti on täysin kelvoton. Huonompaan peliin en ole vuosiin törmännyt. Joukkuetta ohjataan vetelemällä ruudulle viivoja ja tökkimällä sitä. Käskyjä voi jakaa myös pysäytystilassa. Tärkeät hetket, kuten riistot, taklaukset, laukaukset ja eksoottisemmat shoryokenit, ovat välinäytöksiä. Niitä ennen peli pysähtyy, jotta pelaaja voi kertoa, mitä hän yrittää. Lyhyen lataustauon jälkeen nähdään onnistuuko temppu. Mustaa ruutua tuijotetaan hetki myös ennen kuin sitä pysäytystilaa päästään käyttämään, mikä ei ole aivan pieni moka lähes reaaliaikaisessa strategiapelissä, joka vaatii nopeita päätöksiä. Toimintaan on lähes mahdotonta saada tuntumaa, kun viivojen vetelyyn on aikaa vain sekunteja. Aluksi on äärimmäisen hankalaa pysyä kärryillä edes siitä, mikä legoukkeli pelaa milläkin puolella.

Inazuma Eleven saattaisi olla lajityyppiä tuulettava välitön klassikko - ellei varsinainen pelaaminen olisi s******n v******vaa. Tyylitajusta lähtien peli on kovin lupaava: jalikseen suhtaudutaan humoristisesti liioitellen kuin Super Marion sporttilinjastossa. Välivideot viehättävät tusina-animen ystäviä. Pelattavuudessakaan eivät takkua perimmäiset ideat, vaan toteutus. Näin yritteliästä, näin korkeilla tuotantoarvoilla siunattua peliä on kunnioitettava. Huomautetaan siis hyväntahtoisesti, että peliä on toisaalla kehuttukin. Kyse on pallon kuljetuksesta: pujottelusta oikeaan paikkaan. Jos voit kuvitella nauttivasi matopelistä, jossa esteet ovat liikkuvia ja jota saa pelata kaksi sekuntia kerrallaan ja jossa kenttien välillä pitää vähän taulukkolaskentaa harrastaa, kenties Inazuma on tilaisuuden ansainnut.

---

Teksti: Manu Pärssinen


Kun kävin Amsterdamissa testaamassa hieman kolmattakymmentä Nintendo 3DS-peliä, laiskimmalta viritykseltä vaikutti Puzzle Bobble 3D. Silloin ei kuitenkaan ollut testattavissa Ubisoftin Rayman 3D, joka vie toistaiseksi pelaamieni 3D-pelien ehdottoman surkeuskuninkuuden. Se perustuu jo lukuisille alustoille portattuun Rayman 2:een, tällä kertaa vielä erityisesti sen Dreamcast-versioon. Pelimekaniikka, kenttäsuunnittelu, kontrollit ja grafiikat ovat siis vuodelta 2000 ja se näkyy sekä tuntuu.

Nykypäivän 3D-tasoloikissa on jo pitkälti päästy eroon tötöilevästä kamerasta, ärsyttävästä edestakaisin ravaamisesta ja sekavista kentistä, mutta nyt ne kaikki palaavat Rayman 3D:n mukana. Ubisoft hehkuttaa, että kamera on parempi kuin originaalissa, mutta eipä se vakuuta. Bonuksena saadaan vielä bugeja, joiden myötä polygonien välistä saattaa tippua suureen tuntemattomaan tyhjyyteen. 3D-efekti parantaa visuaalista ulkoasua jonkin verran, mutta sekin bugailee, jos katsojan lähellä on jotain, kuten lentelevä avustaja. Polygonibugit ne vasta vinkeiltä näyttävätkin 3D:nä! Peli ei myöskään hyödynnä laitteen alanäyttöä millään erityisellä tavalla.

Aika kultaa muistot, mutta nyt viimeistään käy selväksi, miksi Rayman-sarja siirtyi pitkäksi aikaa Rabbids-sivupolulle. Vuodet eivät ole kohdelleet Rayman 2:a hyvin, ja selvästi siitä onkin vain koitettu saada lisää täytettä Ubisoftin jättirynnistykseen 3DS:n alkuvaiheessa. Samaanhan firma sortui Wiin kanssa ja tuutista tuli sellaista mämmiä, että oksat pois. Vaikka 2000-luvun vaihteen loikinnat olisivat mielestäsi kuinka nostalgisia, tätä uudelleenlämmittelyä ei voi suositella. Kerrassaan ala-arvoista työtä Ubisoftilta, jonka käsialaa oli myös yksi julkaisupelien parhaista: Ghost Recon Shadow Wars 3D.