Grand Theft Auto on eräs suosikkipelisarjojani, eikä Rockstar Games ole onnistunut täydellisesti kumoamaan sympatiaani itseään kohtaan, vaikka sarjan edellisestä osasta on nyt jo kokonaiset kahdeksan vuotta ja samaa peliä ollaan tuomassa markkinoille nyt jo kolmannen kerran ilman uutta yksinpelisisältöä. Ensimmäinen GTA oli hilpeää kohellusta, GTA III siirsi toiminnan hienosti kolmanteen ulotttuvuuteen ja Vice City oli täysosuma keskelle nostalgiasuonta. San Andreasin pelasin myös puhki jo ihan siksi, että se oli upea tekninen saavutus ja venytti tuolloisen pelimoottorin äärimmilleen. GTA IV:n ja GTA V:n arvostelut voittekin lukea tältä samalta sivustolta.


Olen siis ehdottomasti kohdeyleisöä sille, että nuo kolme samansukuista peliä sarjan keskivaiheilta pulautetaan uudelle pelimoottorille ja julkaistaan uudelleen nykyaikaistettuina. Etenkin GTA III on nimittäin tällä hetkellä koettuna jo sen verran karu, ettei siihen ole juurikaan tullut palattua. Sen sijaan Vice Cityä – maustettuna tuoreehkoilla harrastajamodeilla – olen pelannut kymmeniä tunteja ihan tällä ja viime vuosikymmenelläkin, sillä niin rautainen peli ei polygonien vähyydestä juuri kärsi.



Siinä missä alkuperäinen III-VC-SA-trilogia kulki RenderWare-alustalla, on 2020-luvun valinta ollut Unreal Engine. Peliä tekemään taas on palkattu Grove Street Games, joka on vastuussa myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta mobiiliversiosta ja sen sukuisesta San Andreasin Xbox 360 -painoksesta.


Vaikka tekniikka pellin alla on uutta, visuaalinen ilme on pidetty varsin samanlaisena. Pelien 3D-malleja on pehmennelty ilmeisen automaattisella teknologialla, joka tuottaa ajoittain koomisia lopputuloksia: mutteritkin ovat paikoin pyöreitä ja osa ihmisistä näyttää vappunaamareilta. Internet on ottanut tuloksista ilon irti, eikä syyttä, mutta itseäni tämä häiritsi pelatessa yllättävän vähän. Remasteroitu sade on kuitenkin niin huvittava esitys, että sen luulisi jo hävettävän tekijöitäänkin: kyseessä on kuin pelkkä "sadekalvo" näytön päällä ja pelaaminen vaikeutuu ihan suhteettomasti.

Ilahduttavampia uudistuksia sen sijaan ovat kartan ja reittiopastuksen kaltaiset elämänlaadun parannukset – tai ainakin olisivat, jos ne toimisivat kunnolla. Jos kohteita on nimittäin useampia saman tehtävän aikana, opastus ei aina oikein tiedä minne se pelaajaa veisi ja saattaa ohjata harhaan. Tällaisenaankin kuitenkin niistä on enemmän hyötyä kuin alkuperäisten pelien epämääräisistä röpöistä siellä täällä. Automaattitallennus jokaisen tehtävän jälkeen ja mahdollisuus jatkaa peliä tallennuksesta salamannopeasti saavat hyväksynnän hylkeen.


Samaan plus-sarakkeeseen kirjattakoon myös se, että kontrollit toimivat hyvin – melkein liiankin hyvin. Läpäisin Vice Cityn pahamaineisen helikopteritehtävän ensiyrittämällä, eikä III:n "Bomb da Base" sekään vaatinut kuin pari yritystä. Aloinkin miettiä, kuinka paljon pelien alkuperäisestä vaikeudesta olikin tappelua huonoja kontrolleja ja keskinkertaista ohjainteknologiaa vastaan.

Kovin paljon sen sijaan ei ilahduta se, että jopa Xbox Series X:llä peli hidastelee paikoin melko ruman näköisesti, ja samaa kommenttia olen saanut muidenkin versioiden pelaajilta. Ruudun päivitysnopeus saattaa toisinaan suorastaan romahtaa, mikä tuntuu huvittavalta, kun kyseessä ovat versioinnit lähes 20-vuotiaista peleistä.



Tekijänoikeuksien ihmeellinen maailma näyttäytyy jälleen siinä, että tähän "definitiiviseen" painokseen ei ole saatu mukaan läheskään kaikkia musiikkikappaleita, jotka alkuperäisessä Vice Cityssä ja San Andreasissa olivat mukana. GTA III:n radioasemat ovat entisellään, mutta siinä olikin vielä alkuperäistä musiikkia – ja lopulta aika vähän. Valitettavasti etenkin Vice Citystä on pudonnut pois monta kovaa rallia.


Jos siis haluaisi oikeasti koota sen täydellisen Definitive Editionin näistä peleistä, lähtökohdaksi pitäisi ottaa alkuperäinen julkaisu, jossa on aivan kaikki sisältö, ja lähteä sitten muokkaamaan sitä modeilla. Itse asiassa pelattuani ihan hiljattain Vice Cityä pelkällä laajakuvapatchilla peli-PC:lläni olin sitä mieltä, että Definitive Editionin VC ei ollut edes mitenkään ratkaisevasti paremman näköinen, korkeintaan kiiltävämpi.

Tästä päästäänkin siihen, että Rockstar/Take2 on käynyt aktiivisesti poistamassa monia näitä elämänlaadun parannus -modeja verkosta ennen Definitive Editionin julkaisua. Mikä nyt on sillä tavalla aika nihkeää, märkä rätti vasten uskollisen ja aktiivisen yhteisön kasvoja ja osoitus siitä, ettei omaan tuotteeseen kuitenkaan täysin uskottu.


Lopputulos on siis ristiriitainen: Definitive Edition parantaa joitakin asioita, tekee joistakin asioista tahattoman koomisia, ei joiltain osin olekaan kovin Definitive ja kaiken kaikkiaan maistuu liikaa pikaiselta rahastukselta – etenkin jyrkähköön 60 euron hintaan. PC-version sekoilut ovat jo ihan omissa sfääreissään. Paketin suurin ansio on ehdottomasti, että GTA III on DE:nä lähes joka mittarilla alkuperäistä parempi, ja olenkin pelannut sitä nyt huomattavasti enemmän kuin viimeisten 20 vuoden aikana muuten. Osa ongelmista voisi olla korjattavissa päivityksillä, mutta saa nähdä, malttaako Take2 tarttua toimeen. Tällaisenaan Definitive Edition ei ole täyden hinnan arvoinen, niin ehdottomia klassikoita kuin sen sisältämät pelit ovatkin.