Reilut kolme vuotta sitten allekirjoittaneelle tuli vihdoin mitta täyteen. Seitsemän vuotta käytännössä koko ajan aktiivisena ollut WoW-tilini pääsi vihdoin lepoon, kun pelimotivaatio ihan hyvästä Cataclysm-lisäristä huolimatta kolahti kaivon pohjaan. Peli alkoi tuntua kriittisissä määrin vähemmän nautinnolliselta pelaamiselta, aivan kuin ikivanhan rutiinin jatkeelta. Lisäksi aikanaan aktiivisesti vaikeampia tyrmiä kolunneelta haastepelaajalta ei löytynyt ymmärrystä Blizzardin jatkuvaan pelin sisällön helpottamiseen niin yksin- kuin moninpelin osalta. Pandarian metsiä kävin kohtuullisen sisäänpääsymaksun johdosta parin illan verran kokeilemassa, mutta pelimekaniikat tuntuivat välittömästi niin tutuilta ja läpi kolutuilta, että visiitti jäi lyhyeksi. Suurin osa vanhoista pelikavereistakin oli kadonnut, joten vetoa ei vain ollut. Palasin muiden pelien ääreen.

Tonttumaailmasta poissaoloni aikana olen pääasiassa keskittynyt yksinpelien ja moninpeliräiskintöjen maailmaan. Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut jotain ikävää, joka on kääntänyt asenteeni uusia pelejä kohtaan päälaelleen. Merkittävä, ellei suurin osa ostamistani peleistä on ollut julkaisussa rikki tai merkittävästi viallisia. Ne pyörivät huonosti, moninpelien palvelimet eivät kestä kuormaa, pelit kaatuilevat ja minulle yritetään myydä pelejä pienissä osissa, yhden selkeän kokonaisuuden sijaan. Murheet eivät ole edes rajoittuneet hieman useammin ongelmista kärsivälle PC-puolelle, vaan myös konsolijulkaisut ovat olleet pahimmillaan lähestulkoon pelikelvottomia, moninpelien tapauksessa usein kirjaimellisesti. Pelijulkaisijat ovat ahneudellaan, omistautumisellaan kvartaalitaloudelle ja asiakaskuntansa aliarvioinnilla osittain pilanneet minulle rakkaan harrastuksen. Siinä missä ennen olin tämän ongelman syntyä kiihdyttävä taho - siis se tyyppi joka ennakkotilaa kaiken vähänkään kiinnostavan, hypettää sitä kavereilleen ja ostaa sen täyteen hintaan julkaisussa -, en nyt ole juuri edes seurannut pelimediaa muutamaan kuukauteen, ainakaan jos vertailukohtana on aikaisemmin harrastamani päivittäinen ja kattava online-pelimedian läpikoluaminen.



Ongelma ei loppujen lopuksi ole siinä, etteivätkö uudet pelit olisi toimiessaan hyviä, eikä siinä, ettenkö voisi odottaa muutamaa viikkoa tai kuukautta ongelmien korjaamista. Ongelma on siinä, että minä en tahdo miettiä näitä asioita, kun kyse on harrastuksesta jonka tarkoitusperiä ovat rentoutuminen ja hauskanpito. Siinä missä mieleni ennen assosioi sanat ”uusi peli” uusiin, hauskoihin kokemuksiin ja niiden jakamiseen muiden peliharrastajien kanssa, assosiaatio on nyt teknisiin ongelmiin, ennakkotilausbonusten setvimiseen ja sen selvittämiseen, että kuinkahan suuria, myöhemmin erikseen myytäviä osia kokonaisuudesta tällä kertaa puuttuu. Aina tilanne ei tietenkään ole näin synkkä. Ihan ehjiä, asiallisia pelejä tulee markkinoille edelleen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Minä en enää jaksa kuluttaa aikaani ottamalla selvää, viedäänkö minua kuin pässiä narussa, enkä viitsi ottaa sitä riskiä, että homma ei toimikaan ihan kuten ensimmäisistä julkaistuista arvosteluista olisi voinut päätellä.

Asiasta muualla valittaessani dramaattisimmat ehdotukset olivat jo uuden harrastuksen löytämisen suuntaisia. Tälle ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä pelejä on paljon, ja jotkut niistä ovat vallan pitkäikäisiä. Muutaman viikon sohvalla möllöttämisen ja Tropicon pelaamisen jälkeen mieleen hiipi villeistä ajatuksista se kaikkein vähiten villi - mitähän World of Warcraftiin kuuluu? Vain hetkeä aikaisemmin julkaistu Warlords of Draenor ei paperilla kiinnostanut vaatimattoman edeltäjänsä ansiosta, mutta loppujen lopuksi minulla ei ollut paljoakaan hävittävää. Lisärin hinta ja vuoden kuukausimaksut oli jo säästetty lukuisat uudet, ennen kirjoissani mielenkiintoiset pelit sivuuttamalla.



Päätin lähestyä vanhaa petoa aivan uusin silmin. En enää muistanut miten lukuisat vanhat hahmoni toimivat, en tiennyt ketkä vanhoista kavereistani enää pelaavat, enkä kokenut enää tarvetta päästä kovimpaan kiltaan tappamaan kovimpia pomoja. Tahdoin vain jotain yksin- ja moninpelattavaa joka toimisi ja olisi hauskaa, aina ja heti. Loin uuden hahmon, käytin lisäosan mukana saamani ilmaisen boostauksen kokemustasolle 90, liityin hädin tuskin tuntemani verkkotutun kiltaan ja ryhdyin toimeen. Jo ensimmäinen ilta pelin parissa paljasti kaksi asiaa: WoD on erinomainen lisäosa, ja turhautumiseni lempiharrastustani kohtaan johtui todella yllä avaamistani asioista, ei kyllästymisestä itse pelaamiseen. Suorastaan hämmästelin sitä, kuinka tärkeä osa tekninen toimivuus onkaan minulle pelikokemusta. Kaikki toimi ja pyöri hyvin. Se, että grafiikat ruudulle loihti ainakin osittain 10 vuotta vanha pelimoottori, ei voisi minulle vähempää merkitä. Rumasta pelistä ei edelleenkään ole kysymys. Uudet kaveritkin syntyivät nopeasti.

Koska olin pelin parista poissa parinkin lisäosan verran, en kokenut mielekkääksi kirjoittaa varsinaista arvostelua. En halua selvitellä, mitkä uudistukset nyt varsinaisesti tulivat WoD:n mukana ja mitkä sitä ennen tai sen jälkeen. Aiemmin minua häirinnyt WoW:n kasualisointi on viety loppuun asti. Yksinpelattava sisältö on varsinkin tuoreempien lisäreiden alueiden osalta läpijuoksua, viiden pelaajan tyrmistä puhumattakaan. Isompia tyrmiä, eli raideja, saa nykyään koottua uskomattoman helposti. Muiden ryhmän jäsenten ei tarvitse olla edes samalla palvelimella, vaan seuraa voi hakea halki palvelinten. Historiaa on myös spesifinen määrä vaadittuja pelaajia, sillä raidien haasteet skaalautuvat osallistujamäärän mukaisesti. Jos kiltasi saa kokoon melkein tarpeelliset jäsenet, mutta ei aivan, on satunnaisten pelaajien liittäminen mukaan avuksi suorastaan triviaalia loistavien työkalujen ansiosta. Raideista löytyy myös neljä eri vaikeustasoa, ja jokaisesta kovemmasta vaikeustasosta saa aina parempaa rojua niskaansa.

En tiedä kuinka monessa arvostelussa olen jo ylistänyt Blizzardin kykyä virtaviivaistaa loppujen lopuksi aika monimutkaisia asioita, mutta joudun tekemään sen vielä tämän kerran - tekemisen määrä on tajuton, mutta kaikki tämä tekeminen on helposti ja välittömästi nautittavissa. Onpa pelaajille lisätty mahdollisuus rakentaa oma kyläpahanenkin, jonne voi koota tietokoneohjatuista hahmoista koostuvan armeijansa ja lähettää poppoon tehtäville erilaisia palkintoja saavuttaakseen. Melkein kokonaan erillisen, yksinkertaisen metapelin lisääminen varsinaisen pelin päälle oli hyvä idea.



Miten World of Warcraftin uusin lisäri nyt sitten lopulta liittyy rikkinäisiin uutuuksiin? Onhan niitä muitakin, vanhempia pelejä joiden pariin pelitalojen iilimatoiluun kyllästyneet pelaajat voisivat palata? Vastaus piilee siinä, mitä WoWista on kokonaisuudessaan tullut. Valtavasti peliaikaa, paneutumista ja organisointia syntymässään vaatineesta roolipelistä on tullut todellinen jokaiselle jotakin -pelimaailma – vaikken toki väitä, että pelistä edelleenkään ihan kaikille jotain mielekästä sisältöä löytyisi. Mutta meille joille konsepti on tuttu ja turvallinen, homman sujuvuus on korkeammassa arvossa kuin ikinä. Taistele hirviöitä vastaan yksin, kavereiden kanssa, tuntemattomien kanssa, taistele muita pelaajia vastaan lukuisissa eri pelimuodoissa, rakenna tukikohtaasi ja hallitse alaisiasi. Näitä kaikkia asioita pääsee tekemään ilman vaivaa, odottamista ja ongelmia.

Blizzard on halussaan tehdä pelistään mahdollisimman moneen vetoava luonut täydellisen turvaverkon kaltaiselleni pelaajalle, jolle aina ei ole tärkeintä mitä pelaa, vaan millaisin reunaehdoin. Huolettomuudesta ja toimivuudesta ei pitäisi joutua maksamaan kuukausimaksua, mutta tällä hetkellä omassa päässäni maksan juuri siitä. Tarjolla ei ole missään vaiheessa ollut ihan verrattavissa olevaa, yhtä laadukasta MMO-kokemusta, ja viimeaikaiset uusien pelien vajavaisuudet vain alleviivaavat WoWin vahvuuksia. WoW ei ole enää vain paras MMORPG, vaan se on turvapaikka, ja kaikkien muiden pelijulkaisijoiden painajainen minun rahoistani kilpailtaessa.

Pelitalojen toiminnassa on pakko tapahtua muutoksia. On aivan samantekevää minulle, millaisin sanoin toimimatonta uutuutta selitellään tai minkälaisiin vaatteisiin kuukautta pelin julkaisun jälkeen julkaistu ”lisäsisältö” puetaan. Kyse on rasittavista, kuluttajalle vihamielisistä ilmiöistä, joiden puolustelulle en näe mitään järkevää syytä. Se, että lisäsisältö on ehditty tekemään sen jälkeen kun peli meni kultaan, ei poista ärsytyksen tunnetta siitä, että 60 euron pelini tuntuu enemmän keräilykorttipelin starttipakkaukselta kuin kokonaiselta tuotteelta. Se, että saan eri tuotteen riippuen siitä, mistä sen olen ostanut, on erojen toistaiseksi aika marginaalisesta luonteesta riippumatta ihan vain rasittavaa paskaa, josta ei ikinä tule seuraamaan mitään positiivista.

Ennen kaikkea se, että kehitysaika loppui kesken, ei ole minun ongelmani. Millä muilla aloilla voi tieten tahtoen julkaista jotain, joka ei toimi, ilman muita potentiaalisia seuraamuksia kuin seuraavan, vastaavan tuotteen ennakkotilausmäärien laskeminen? Minulle riitti, ja viimeisten kuukausien aikana olen käyttänyt peleihin pienen murto-osan siitä mitä viimeisen 15 vuoden aikana keskimäärin. En jaksa uskoa, että asioiden jatkuessa nykymallillaan jään yksin.