Viime viikolla tuli tieto siitä, että Computer and Video Games lakkautetaan lopullisesti. Lehtenä aloittanut media on jo viimeiset kymmenen vuotta ollut pelkkä verkkosivusto, ja nyt lähtee sitten sekin. Alaa seuranneille ja sillä toimineille tämä ei ole minkäänlainen yllätys. Suomessakin saimme oman esimerkin vastaavasta, kun aikanaan maan ykkössivustoihin lukeutunut Peliplaneetta suljettiin alkuvuodesta. Isompaa tuottoa kaipaavat omistajat eivät enää näe peleistä kirjoittamisessa isoa bisnestä, sillä kenttä on todella hajaantunut.

Olen itse kirjoittanut peleistä viitisentoista vuotta eri puolille mediaa. Aloitin aikanaan harrastelija-arvostelijana Sooda.comissa, joka oli tuolloin jossain määrin suosittukin nuorisoportaali. Johonkin muuallekin raapustelin satunnaisia ilmaisjuttuja. Niitä työnäytteenä käyttäen hain sitten "oikeaa" peliarvostelijan paikkaa Jippiiltä ja päädyin Peliplaneettaan. Satunnaisten Tilt- ja eDome-keikkojen ohella PP olikin varmasti sitä aikaa, kun saatoin oikeasti kutsua itseäni pelijournalistiksi. Kirjoittaminen oli palkkatyötä, joka auttoi merkittävästi opiskelijan niukkaa budjettia, enkä juuri muuta tehnytkään vapaa-aikanani kuin pelasin PS2:lla ja kirjoitin juttuja. Pikkuhiljaa myös huomasin saavani entistä enemmän vastuuta sivuston ylläpidosta, ja lopulta vuoden 2005 alusta siirryin palvelun päätoimittajaksi. Sitä kesti alkuvuoteen 2007, jolloin Jippii käytännössä kaatui (vaikkei vielä konkurssia tehnytkään) ja uudet omistajat vaihtoivat sivuston ylläpidon. Koska meillä oli edelleen tarinoita kertomatta, syntyi V2.fi. Kuvio kokonaisuudessaan olisi oman juttunsa arvoinen, mutta palataan siihen joskus toiste.



Pelibisnes on suurempi kuin koskaan aiemmin ja kasvaa entisestään. Pelien budjetit ovat valtavia. Miksi sitten sivustoja suljetaan ja väki kaikkoaa niiltäkin, jotka vielä toimivat? Voisi kuvitella, että kakkua piisaisi jaettavaksi.

Jos vastaus olisi tiedossani, lekottelisin tällä hetkellä uima-altaan äärellä tämän kolumnin naputtelun sijaan, tai ehkä katselisin kun henkilökunta kiillottaa autokokoelmaani. Teorioita voin kuitenkin esittää. Pelimediassa näyttää olevan käynnissä samanlainen uusjako kuin muussakin printti- ja verkkomediassa. Lukijoita on toki tullut lisää, mutta samaan aikaan tarjonta on räjähtänyt käsiin. Aivan kuten digitaalinen painoprosessi on tehnyt lehden teosta halpaa, valmiit julkaisujärjestelmät antavat kelle tahansa mahdollisuuden perustaa sivuston. Videopuolella taas muutaman sadan euron kamera ja/tai kaappauslaitteisto mahdollistavat teknisesti laadukkaan ”TV-ohjelman” tekemisen, ja YouTuben kautta se leviää nopeammin kuin yksikään TV-kanava mahdollistaisi. Ollaan kaukana tilanteesta, jossa koko Suomen pelaajakansa odotti telkkarin ääressä Tiltin alkamista.

Tulos on siis se, että peleistä kiinnostuneilla on vaikka kuinka monta kanavaa etsiä tietoa. Kielitaitoiset seuraavat suosittuja YouTube-vloggareita ja peruspentit saavat oleellisimmat tiedot vaikka Ylen verkkouutisista. Useimmat sanomalehdetkin julkaisevat pelijuttuja. Niin sanotuilla pelisivustoilla vierailevatkin nykyisin vain innokkaimmat aiheen harrastajat.

Tämä on myrkkyä perinteisille bisnesmalleille. Vaikka yksittäinen videobloggari voi elää paksustikin puhumalla mukavia mikrofoniin, ei pelkillä Let's Play -pätkillä elätetä perinteistä lehden/ohjelman/sivuston toimitusta. Eikä ainakaan, jos kielenä on muu kuin englanti. Käytännössä siis journalismi on enenevässä määrin harrastelijoiden ja foorumikirjoittelijoiden varassa.

Voisi toki ajatella, että tämä on luonnollinen kehityskulku, jonka kanssa pitää oppia elämään. Asialla on kuitenkin muitakin vaikutuksia, eivätkä kaikki niistä ole myönteisiä. Harrastelijat kun ovat useimmiten juuri sitä: harrastelijoita. Paitsi, että heille sattuu joskus pikku kömmähdyksiä, on lipevän PR-puolen myös paljon helpompi laittaa heille sanat suuhun. Jos ja kun ei ole ketään toimituspäällikköjä tai muita tylsimyksiä tarkistamassa juttuja, ne tuutataan linjoille sellaisenaan ja korjataan sitten ehkä myöhemmin, jos ollenkaan.

Yhä useamman pelin kanssa toimitetaan nykyisin sivukaupalla materiaalia siitä, mistä saa kirjoittaa ja etenkin siitä, mistä ei saa kirjoittaa. Kun sain ensimmäisen kerran eteeni pumaskan, jossa uhattiin 100 000 euron vahingonkorvauksilla juonipaljastuksista, otin puhelimen käteeni. Vastaus kuului jokseenkin niin, että no eihän se teitä ammattitoimittajia koske, mutta kun nämä bloggarit tuolla joskus tekevät sitten juonipaljastuksia ja se haittaa meidän myyntejä. Seeelvä. Eli koska osa porukasta ei ymmärrä vastuutaan tiedonvälittäjänä – eli sitä, että arvostelun tarkoitus ei ole pilata koko pelinautintoa ja löytämisen iloa –, laitetaan varmuuden vuoksi kaikkien suut suppuun uhkasakoilla. Mainittakoon, että emme julkaisseet kyseisestä pelistä ennakkojuttua sitten lainkaan, koska sen mahdollinen tuotto meille olisi ollut ehkä tuhannesosa korvauksista, jos olisimmekin menneet sanomaan väärän asian. Kuvaavaa on, että olin vissiin ensimmäinen joka edes luki ko. sopimusta, vaikka sen kovin moni tuntui hyväksyneen.

Ammattitaito on asia, joka syntyy ainoastaan harjoituksen ja kokemuksen kautta. Kukaan hyviä juttuja kirjoittanut ei ole kirjoittanut vain hyviä juttuja, vaan joukkoon mahtuu paljon sotkua ja hapuilua. Onneksi Elisa tosiaan nyppäsi PP:n johdon seinästä, ettei itselleni enää tule kiusausta googlata vanhimpia arvosteluitani – otsaläpsyt nimittäin kuuluisivat pitkälle. Ellei minulla olisi ollut ulkoista motivaattoria, eli rahaa, innostamassa kirjoittamaan vielä sen seuraavan jutun, olisi kehittyminen varmasti loppunut ensimmäiseen murskapalautteeseen.



Tämä kehitys on jatkunut koko sen ajan, kun olen peleistä kirjoittanut, joten murhe rahasta onkin ollut päällimmäinen asia jokaisessa peliaiheisessa työpaikassani. Budjetit ovat olleet joko tiukkoja, tiukempia tai olemattomia. Jos kirjoituspalkkioita on saanut lainkaan, ne eivät ole olleet kummoisia, etenkään verrattuna aikakauslehtien juttupalkkioihin. Perustelu on ollut selvä: tulijoita kyllä riittäisi halvemmallakin, koska työ on niin kivaa. Saa pelata pelejä, jutella mukavia ja joskus vieläpä lentää ulkomaille pelifirmojen piikkiin! Kukapa tällaisesta palkkaa pyytäisi.

Tosiasiassa kuitenkin se, miten kauan homma on niin kivaa, että sitä tekee ilmaiseksi, onkin sitten toinen kysymys. Muistan aivan elävästi, kuinka eräänä 2000-luvun alun alkutalven päivänä postiluukusta tipahti puolenkymmentä promolevyä kirjekuoressa. Samalla olin hyvin tietoinen siitä, että minun pitäisi pelata näistä peleistä jokainen läpi (tai ainakin melkein läpi) ja kirjoittaa noin 800 sanaa jokaisesta – vieläpä ennen joulua, tai jutut olisivat hyödyttömiä. Päällimmäinen tunne juuri sillä hetkellä ei ollut innostus vaan stressi. Sitä lievitti sentään hiukan tieto siitä, että ne jutut toisivat joululahjarahat tilille.

Käytännössä aniharva suomalainen pelisivusto maksaa kirjoittajilleen jutuista enää yhtään mitään. Meillä taas ei ole – satunnaisia vieraskyniä lukuun ottamatta – alun jälkeen ollut ketään täysin ilmaiseksi kirjoittavaa, ”oma porukka” eli omistajafirman osakkaat pois lukien. Palkkiomme ovat hyvin pieniä, enkä oleta kenenkään niillä itseään elättävän. Itselleni kyse on kuitenkin periaatteesta. Työstä pitää maksaa korvaus, ellei sitä tehdä jonkin ylevämmän päämäärän eteen. Olisi hyvin vaikea ottaa vastaan edes niitä vähäisiä mainoseuroja, joita Kimi meille saa maailmalta pyydystettyä, jos sisällöntuottajat saisivat luun käteen. Ilmaistyöllä pyörivälle bisnekselle on nimittäin olemassa nimikin: orjuus. Jos media ei pysy pystyssä kuin innokkaiden ilmaistyöläisten selkänahasta revityin voimin, lienee syytä harkita sen mielekkyyttä kokonaisuudessaan.