Jo ammoisina aikoina Listasunnuntaissa 18 sivuttiin karvaita pettymyksiä pelihankintojen tiimoilta. Asia tuli tänään uudelleen mieleeni, kun katselin LazyGameReviewsin videoita vanhoista PC-peleistä. Paljon tuli aikanaan kannettua kauppaan rahaa sellaisesta, mikä osoittautui täysin pelikelvottomaksi – syystä tai toisesta. Kommenteissa saa taas joko nauraa kirjoittajan typeryydelle tai mieluiten kertoa omia haksahduksiaan.





Microïds-ohjelmistotalon peleissä oli kohtalaisen hyvän näköistä grafiikkaa, melko innostavia ideoita ja yleensä täysin kelvoton toteutus. Ne oli siis suunniteltu juuri kaltaisilleni hölmöille, joilla ei ollut mahdollisuutta testata kaikkia pelejä (piraattikopiona) etukäteen ja jotka tekivät sitten ostopäätöksen lähinnä takakannen ruutukuvien perusteella. HP II:n periaatteessa mielenkiintoinen peli-idea liittyi rikollisten jahtaamiseen erämaan maanteillä, mutta jo pelkästään auton ohjattavuus turmeli innon. Se on juuri niin hankalaa, kuin miltä tämä Atari ST -versiosta napattu video saa sen näyttämään. Onneksi maksoin tästä vain budjettipelin hinnan.





Amiga-harrastajana ostin tietenkin sen pelejä myös tukimielessä, ja entistä enemmän silloin kun tarjolle tuli uudempien Amigoiden AGA-piirisarjalle sovitettua tavaraa. Niissä kun oli käytössä peräti 256 väriä, ja usein nämä pelit olivatkin melko suoria PC-käännöksiä.

Suoruuden lisäksi ne tosin olivat usein aika huonoja käännöksiä, ja prosessoriltaan hidas Amiga jäi silloin jalkoihin. SC2000 oli perustasoisella Amiga 1200:lla pelikelvottoman hidas ja käytti vielä korkeaa näyttötarkkuutta, mikä pahensi tilannetta ennestään. Parhaani yritin tämän kanssa rakastamani koneen nimissä, mutta SC2000:n nippeliergonomia yhdistettynä kerrassaan tuskaiseen näytönpäivitykseen katkaisi kamelin selän. Vasta turbokortin hankinnan jälkeen maltoin edes ajatella yrittämistä uudelleen, eikä pelin nautittavuus vielä silloinkaan hankintaa oikeuttanut.





90-luvun puoliväli oli PC-pelaamisessa vaikeaa aikaa. 3D-kiihdyttimet eivät olleet vielä tulleet markkinoille ja samalla peleissä oli painetta ottaa korkeampia näyttötarkkuuksia käyttöön. Se kuitenkin hidasti useimmat pelit aivan kävelyvauhtiin. Vauhdikkaassa autopelissä tämä oli erityisen paha asia, ja Fatal Racingissa valittavissa olikin käytännössä hyvin rupuisen näköinen perus-VGA-tila tai diaesitystä muistuttanut SuperVGA. Tämänkin olisi vielä voinut sietää, jos myös autot ja tekstuurit eivät olisi olleet niin rumia, pelitilat mielenkiinnottomia ja auton hallinta hankalaa.

Vaan niin on yhden miehen roska toisen timantteja: vaihdoin tämän pelin suoraan päittäin Need for Speediin ja molemmat osapuolet olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä. Samoin yllä olevan videon tekijä kutsuu peliä parhaaksi DOS-kilpa-ajoksi.





Tiedän, että tämä oli eräs parhaista lentosimulaattoreista aikanaan, ja itsellänikin oli ehkä kuvitelma siitä, että minusta tulee innokas sotalentäjä tämän hankinnan myötä. Siispä viikkorahat ja kesätyöpennoset jonoon ja peliä kaupasta. Komean alkuvideon katsomisen ja manuaalin selaamisen jälkeen jouduin kuitenkin myöntämään, etten saa konetta lainkaan hallintaani ja ettei sotilasilmailu olekaan niin kovin kiinnostavaa. Naapurin mies onneksi halusi ostaa pelin minulta, joten myin sen pois ja ostin tilalle Microsoft Flight Simulatorin. Sen kanssa viihdyin paremmin, vaikkei minusta pilottia edelleenkään tullut. En tullut kysyneeksi, missä määrin ko. erikoishammasteknikko sittemmin lensi Falconiaan.





Vielä yksi autopeli, niitä kun on tullut paljon ostettua. Gran Turismon jälkimainingeissa työnnettiin N64:llekin lupaavalta vaikuttava autopeli, mutta lupaukseksi se todellakin jäi. Sekä ruudunpäivitys että ajotuntuma olivat kerta kaikkiaan pielessä, joten peli lähti hyvin lyhyen kokeilun jälkeen kiertoon, kun siitä vielä jotain vaihdossa sai.





Kymmenisen vuotta sitten Davilex-niminen firma arveli ajan olevan kypsä rahastuskierrokselle 80-luvun tv-sarjoihin perustuen. Se tekaisi omat versiointinsa ainakin Miami Vicestä ja Ritari Ässästä, ja niitä yhdisti etenkin kankeus ja kaikenlaisen aiheen potentiaalin hukkaaminen. Visuaaliselta ilmeeltään upeasta Miami Vicestä saatiin aikaan tällainen jäykkä GTA:n räiskintäosuuksien kopio, Ritarirässi taisi olla tätäkin huonompi.

Vaikka osasin varautua asiaan, ei pettymykseltä voinut säästyä. Olin jo peliurallani siinä vaiheessa, että näitä lähetettiin arvosteltavaksi, joten en menettänyt rahaa. Useamman arki-illan tämän kanssa painittuani olisin kuitenkin halunnut vapaa-aikani takaisin.





En ole ihan varma siitä, missä määrin SingStar on peli, mutta ihan hauskaa viihdettä se parhaimmillaan on. PS2:lla tuli hoilattua itsekin, ja kun Microsoft ilmoitteli vastineesta X360:lle, jonne oma pelaaminen oli enenevässä määrin siirtynyt, kiinnosti peli luonnollisesti. Valitettavasti huolimatta kaikesta siitä rummutuksesta, että peli ei ole vain kehno kopio, se oli... lähinnä kehno kopio. Hyväksi puoleksi voi kai laskea, että kun sen lopulta hankin, ei 4,90 euron hinta mikrofoneineen ollut enää kovin korkea.