Listasunnuntai #214
DOS-pelaajan arkipäivää
Aina kun keskustelu kääntyy asetelmaan PC vastaan konsolit, nostaa joku esiin sen, miten paljon PC-pelaaja joutuu säätämään. Tämä on toki osin tottakin, siitä sain itsekin taas viime viikolla muistutuksen kun leikin muutaman euron hintaisten simulaattoriostosten kanssa. Mutta on myös hyvä huomata, kuinka paljon asiat ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Nykyään säätämiseksi käsitetään se, että kirjoitat virheilmoituksen Googleen ja noudatat ohjeita, tai että selaat Steamin foorumeita kunnes ongelma ratkeaa. Ei niin kovin kauan sitten PC-pelaajalta vaadittiin aika tavalla enemmän.
Bill Gates ei koskaan sanonut, että 640 kilotavua riittäisi kaikille, mutta DOS-aikana sen piti silti riittää. Ennen kuin muistiavaruutta laajentaneet DOS extenderit tulivat käyttöön, ehdittiin jo päästä melko typerälle tasolle siinä, paljonko pelit vaativat vapaata perusmuistia. Hiiren ajuri, mahdollinen CD-aseman tai äänikortin ajuri ja muut tarvittavat hilppeet piti saada ladattua, vaikka osa peleistä saattoi vaatia melkein 600 kilotavua vapaata muistia. Eikä auttanut vaikka koneessa olisi ollut sitä kuinka paljon, sillä ilman erillistä ohjelmaa ei enempää perusmuistia saanut käyttöön. Osa lisämuistiohjelmista taas sekoitti tiettyjen pelien toiminnan tai hidasti niitä tuhottomasti. Tämä noidankehä synnytti kokonaisen taiteenlajin erilaisten käynnistystiedostojen ja -valikoiden ympärille, ja lopulta ne onneksi saatiin DOSiinkin mukaan vakiona.
PC-pelaamisen alkuaikoina vaadittiin pelikehittäjiltä taitoa ja pelaajilta hyvää mielikuvitusta, että CGA-kortin neljällä värillä loihdittuihin pelimaisemiin sai uppouduttua. EGA:n 16 väriä ja viimeistään VGA/MCGA:n 256 sitten jo alkoivatkin näyttää joltain, mutta ensinnäkin kortit olivat hintavia ja toisekseen värigrafiikan tarkkuus oli edelleen samaa rupuluokkaa (320 x 200 pikseliä). Kun sitten keksittiin hatarasti määritelty "SuperVGA", tekivät eri valmistajat siitä erilaisia versioitaan. VESA-standardilla pyrittiin tarjoamaan yhtenäinen rajapinta eri korteille, mutta kaikki valmistajatpa eivät sisällyttäneet kaikkia näyttötiloja omiin laiteohjelmistoihinsa, jolloin tarvittiin taas yksi muistiin jäävä ohjelma lisää...
3D-kiihdytys saapui sekin ensin erillisillä lisäkorteilla, joiden kautta normaalin näyttökortin signaali kierrätettiin. Pelin ottaessa 3D-kiihdytyksen käyttöön kaappasi kiihdytin (yleensä 3dfx Voodoo) kuvan itselleen; muun ajan lisäkortti vain odotteli signaalitiellä ja huononsi kuvaa. Eikä taaskaan ollut puhettakaan siitä, että kahden eri piirivalmistajan laitteet olisivat toimineet yhteen. Joko ostit Voodoon tai olit pelaamatta.
PC-piipperi oli kamala laite, joka oli tarkoitettu äänimerkkien antamiseen, ei musiikin soittoon. Tästä huolimatta sitäkin tietysti käytettiin peliääntenkin toistamiseen (ks. myös ylempi Monkey Island -video), kunnes joku keksi äänilaajennukset. Ja vapaassa kilpailutilanteessa niitä tietenkin keksittiin pian useita erilaisia, eikä monikaan ollut toistensa kanssa yhteensopiva. Pian jonkinlaiseksi standardiksi muodostuivat FM-ääniä soittanut AdLib ja sen kanssa yhteensopiva Sound Blaster, joka käytännössä kloonasi AdLibin ja lisäsi siihen yksinkertaisen digitaalisen äänen toiston. Vaikkapa Amigaan tai Macintoshiin verrattuna SB:kin oli edelleen melko ankea, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Ja jos satuit hankkimaan jonkin paremman äänikortin, kuten vaikka Gravis Ultrasoundin, olit kuitenkin useimmissa peleissä edelleen Sound Blasterille tehtyjen kehnolaatuisten äänitehosteiden varassa. Graviksessa ne vieläpä toimivat emulaattorin kautta, eli huonosti. Värikkäiden ohjelmointikäytäntöjen ansiosta oli myös enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei kaksi ääniä tarvitsevaa ohjelmaa toiminut kunnolla peräkkäin.
Alkujaan kiintolevyt olivat varsin pieniä suhteessa levykekokoon. Kun korpuille tallennettiin jo 1,44 megatavua, ei ollut lainkaan tavatonta, että peruspertin koneen kiintolevy oli 20-megatavuinen. Isompi levy maksoi maltaita ja mansikoita, ja erilaisten standardien ansiosta vaihtaminenkaan ei ollut mikään vartin homma. Tämä johti mielenkiintoisiin arvovalintoihin: haluanko pelata Wing Commander II:ta vaiko säilyttää käyttöjärjestelmän normaalit komennot kiintolevyllä?
Kun haluat nykyisin pelata kavereiden kanssa peliä kotiverkossa, hankitte kytkimen ja tökkäätte piuhat siihen kiinni. Sitten peli käyntiin ja verkkomatsi voi alkaa. Ei puhettakaan siitä, että ensin etsitään kaikkien verkkokorteille sopivat laiteajurit ja pakettiajurit (ja jännitetään taas mahtuvatko ne muistiin), ennen kuin siirrytään ihmettelemään että hei miksi se sun kone ei nyt vastaa tähän hakuun, onko sulla nyt se keskeytys varmasti oikein ja voi hitto sulla on nyt yhden desimaalin verran eri versio tästä ei se voikaan toimia ja tähän saa hei vaan viis pelaajaa nyt jostain syystä että odota vaikka seuraavaa matsia.
On ihan aiheellista valittaa siitä, että osa peleistä haluaa nykyään olla koko ajan verkossa toimiakseen. On kuitenkin olemassa kopiosuojauksia, joihin verrattuna tällainenkin on melko siedettävää. Vielä 90-luvullakin osa peleistä kieltäytyi asentumasta lainkaan kiintolevylle, jolloin niitä oli pelattava levykkeeltä. Levykkeet taas ovat vielä aivan toisella lailla kuluvaa tavaraa kuin vaikka CD-levyt, joten pelin todellakin saattoi pelata puhki.
Ne pelit, jotka suostuivat asentumaan, käyttivät usein manuaalisuojausta, eli kyselivät ohjekirjassa tietyn sivun tietyssä kohdassa lukevaa tekstiä tai jossakin kuvassa olevaa tietoa. Tämä oli ratkiriemukasta silloin, kun mainittu ohjekirja tai lappunen hävisi jonnekin. Piraateille suojaukset olivat korkeintaan hidaste, joten lähinnä kärsijäksi joutui pelin rehellisesti ostanut.
Windows aloitti elämänsä DOSin graafisena laajennuksena. Se käynnistettiin erikseen DOS-kehotteesta, eikä monikaan ajatellut sen soveltuvan muuhun kuin kuvien piirtelyyn, taittotyöhön ja muuhun puuhasteluun. Windows-pelit olivat pitkään Pasianssin ja Miinaharavan tapaisia hidastempoisia naksutteluita, ja huipputason toimintapelejä varten oli siirryttävä takaisin DOSiin.
Kun Windows 95 esiteltiin, sitä pidettiin harrastajapiireissä – tietenkin – vähintäänkin itsensä Saatanan tuotoksena, eikä kukaan itseään kunnioittava hakkeri halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Näin 20 vuoden jälkeen on kuitenkin varovaisesti myönnettävä, että kun sen lastentaudeista saatiin edes osa korjattua, susivitonen ratkaisi aika monta yllä luetelluista ongelmista. Rajapintapohjainen lähestymistapa grafiikkaan, ääneen, verkkoon sun muuhun teki tietokoneen käytöstä huomattavasti vähemmän salatiedettä ja vähensi riippuvuutta niistä Juuri Oikeista laitteistotoimittajista. Viimeistään Windows 98:n myötä ne, jotka halusivat PC-pelaamista jatkaa, pitivät DOSille hiljaiset hautajaiset (vaikka se toki taustalla vaikuttikin aina Windows XP:n läpimurtoon asti).
Keskusmuisti
Bill Gates ei koskaan sanonut, että 640 kilotavua riittäisi kaikille, mutta DOS-aikana sen piti silti riittää. Ennen kuin muistiavaruutta laajentaneet DOS extenderit tulivat käyttöön, ehdittiin jo päästä melko typerälle tasolle siinä, paljonko pelit vaativat vapaata perusmuistia. Hiiren ajuri, mahdollinen CD-aseman tai äänikortin ajuri ja muut tarvittavat hilppeet piti saada ladattua, vaikka osa peleistä saattoi vaatia melkein 600 kilotavua vapaata muistia. Eikä auttanut vaikka koneessa olisi ollut sitä kuinka paljon, sillä ilman erillistä ohjelmaa ei enempää perusmuistia saanut käyttöön. Osa lisämuistiohjelmista taas sekoitti tiettyjen pelien toiminnan tai hidasti niitä tuhottomasti. Tämä noidankehä synnytti kokonaisen taiteenlajin erilaisten käynnistystiedostojen ja -valikoiden ympärille, ja lopulta ne onneksi saatiin DOSiinkin mukaan vakiona.
Näyttökortit ja -tilat
PC-pelaamisen alkuaikoina vaadittiin pelikehittäjiltä taitoa ja pelaajilta hyvää mielikuvitusta, että CGA-kortin neljällä värillä loihdittuihin pelimaisemiin sai uppouduttua. EGA:n 16 väriä ja viimeistään VGA/MCGA:n 256 sitten jo alkoivatkin näyttää joltain, mutta ensinnäkin kortit olivat hintavia ja toisekseen värigrafiikan tarkkuus oli edelleen samaa rupuluokkaa (320 x 200 pikseliä). Kun sitten keksittiin hatarasti määritelty "SuperVGA", tekivät eri valmistajat siitä erilaisia versioitaan. VESA-standardilla pyrittiin tarjoamaan yhtenäinen rajapinta eri korteille, mutta kaikki valmistajatpa eivät sisällyttäneet kaikkia näyttötiloja omiin laiteohjelmistoihinsa, jolloin tarvittiin taas yksi muistiin jäävä ohjelma lisää...
3D-kiihdytys saapui sekin ensin erillisillä lisäkorteilla, joiden kautta normaalin näyttökortin signaali kierrätettiin. Pelin ottaessa 3D-kiihdytyksen käyttöön kaappasi kiihdytin (yleensä 3dfx Voodoo) kuvan itselleen; muun ajan lisäkortti vain odotteli signaalitiellä ja huononsi kuvaa. Eikä taaskaan ollut puhettakaan siitä, että kahden eri piirivalmistajan laitteet olisivat toimineet yhteen. Joko ostit Voodoon tai olit pelaamatta.
Äänikortit
PC-piipperi oli kamala laite, joka oli tarkoitettu äänimerkkien antamiseen, ei musiikin soittoon. Tästä huolimatta sitäkin tietysti käytettiin peliääntenkin toistamiseen (ks. myös ylempi Monkey Island -video), kunnes joku keksi äänilaajennukset. Ja vapaassa kilpailutilanteessa niitä tietenkin keksittiin pian useita erilaisia, eikä monikaan ollut toistensa kanssa yhteensopiva. Pian jonkinlaiseksi standardiksi muodostuivat FM-ääniä soittanut AdLib ja sen kanssa yhteensopiva Sound Blaster, joka käytännössä kloonasi AdLibin ja lisäsi siihen yksinkertaisen digitaalisen äänen toiston. Vaikkapa Amigaan tai Macintoshiin verrattuna SB:kin oli edelleen melko ankea, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Ja jos satuit hankkimaan jonkin paremman äänikortin, kuten vaikka Gravis Ultrasoundin, olit kuitenkin useimmissa peleissä edelleen Sound Blasterille tehtyjen kehnolaatuisten äänitehosteiden varassa. Graviksessa ne vieläpä toimivat emulaattorin kautta, eli huonosti. Värikkäiden ohjelmointikäytäntöjen ansiosta oli myös enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei kaksi ääniä tarvitsevaa ohjelmaa toiminut kunnolla peräkkäin.
Kiintolevytila
Alkujaan kiintolevyt olivat varsin pieniä suhteessa levykekokoon. Kun korpuille tallennettiin jo 1,44 megatavua, ei ollut lainkaan tavatonta, että peruspertin koneen kiintolevy oli 20-megatavuinen. Isompi levy maksoi maltaita ja mansikoita, ja erilaisten standardien ansiosta vaihtaminenkaan ei ollut mikään vartin homma. Tämä johti mielenkiintoisiin arvovalintoihin: haluanko pelata Wing Commander II:ta vaiko säilyttää käyttöjärjestelmän normaalit komennot kiintolevyllä?
Verkkopeli
Kun haluat nykyisin pelata kavereiden kanssa peliä kotiverkossa, hankitte kytkimen ja tökkäätte piuhat siihen kiinni. Sitten peli käyntiin ja verkkomatsi voi alkaa. Ei puhettakaan siitä, että ensin etsitään kaikkien verkkokorteille sopivat laiteajurit ja pakettiajurit (ja jännitetään taas mahtuvatko ne muistiin), ennen kuin siirrytään ihmettelemään että hei miksi se sun kone ei nyt vastaa tähän hakuun, onko sulla nyt se keskeytys varmasti oikein ja voi hitto sulla on nyt yhden desimaalin verran eri versio tästä ei se voikaan toimia ja tähän saa hei vaan viis pelaajaa nyt jostain syystä että odota vaikka seuraavaa matsia.
Kopiosuojaukset
On ihan aiheellista valittaa siitä, että osa peleistä haluaa nykyään olla koko ajan verkossa toimiakseen. On kuitenkin olemassa kopiosuojauksia, joihin verrattuna tällainenkin on melko siedettävää. Vielä 90-luvullakin osa peleistä kieltäytyi asentumasta lainkaan kiintolevylle, jolloin niitä oli pelattava levykkeeltä. Levykkeet taas ovat vielä aivan toisella lailla kuluvaa tavaraa kuin vaikka CD-levyt, joten pelin todellakin saattoi pelata puhki.
Ne pelit, jotka suostuivat asentumaan, käyttivät usein manuaalisuojausta, eli kyselivät ohjekirjassa tietyn sivun tietyssä kohdassa lukevaa tekstiä tai jossakin kuvassa olevaa tietoa. Tämä oli ratkiriemukasta silloin, kun mainittu ohjekirja tai lappunen hävisi jonnekin. Piraateille suojaukset olivat korkeintaan hidaste, joten lähinnä kärsijäksi joutui pelin rehellisesti ostanut.
Windows
Windows aloitti elämänsä DOSin graafisena laajennuksena. Se käynnistettiin erikseen DOS-kehotteesta, eikä monikaan ajatellut sen soveltuvan muuhun kuin kuvien piirtelyyn, taittotyöhön ja muuhun puuhasteluun. Windows-pelit olivat pitkään Pasianssin ja Miinaharavan tapaisia hidastempoisia naksutteluita, ja huipputason toimintapelejä varten oli siirryttävä takaisin DOSiin.
Kun Windows 95 esiteltiin, sitä pidettiin harrastajapiireissä – tietenkin – vähintäänkin itsensä Saatanan tuotoksena, eikä kukaan itseään kunnioittava hakkeri halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Näin 20 vuoden jälkeen on kuitenkin varovaisesti myönnettävä, että kun sen lastentaudeista saatiin edes osa korjattua, susivitonen ratkaisi aika monta yllä luetelluista ongelmista. Rajapintapohjainen lähestymistapa grafiikkaan, ääneen, verkkoon sun muuhun teki tietokoneen käytöstä huomattavasti vähemmän salatiedettä ja vähensi riippuvuutta niistä Juuri Oikeista laitteistotoimittajista. Viimeistään Windows 98:n myötä ne, jotka halusivat PC-pelaamista jatkaa, pitivät DOSille hiljaiset hautajaiset (vaikka se toki taustalla vaikuttikin aina Windows XP:n läpimurtoon asti).
Keskustelut (22 viestiä)
Rekisteröitynyt 10.04.2007
09.02.2014 klo 19.33 1
09.02.2014 klo 20.23 8
Kaikki tää pitää paikkansa, mutta DOSin säätäminen oli oikeastaan oikein hauskaa. Ja kun sen oli kerran saanut säädettyä kuntoon, oli sen jälkeinen säädön tarve hyvin vähinen. Nimim. Kerralla kuntoon ja Ei ole tarvinnut DOS-konetta säätää ainakaan neljään vuoteen!
"Kerralla kuntoon", hah. Ei ole kyllä yhtään ikävä MS-DOS aikoja.
09.02.2014 klo 20.23
09.02.2014 klo 20.43
Ei tosiaan dossia tarvinnut paljon säätää jos ei halunnut. Siis sen jälkeen kun riittävän tuunattu tila oli saavutettu :).
09.02.2014 klo 20.55 6
Kaikki tää pitää paikkansa, mutta DOSin säätäminen oli oikeastaan oikein hauskaa. Ja kun sen oli kerran saanut säädettyä kuntoon, oli sen jälkeinen säädön tarve hyvin vähinen. Nimim. Kerralla kuntoon ja Ei ole tarvinnut DOS-konetta säätää ainakaan neljään vuoteen!
Ihan kuin Linux ja sen miljoona rikkinäistä distroa tänä päivänä! Toki rillikiiturit tykkää Linuxin säätämisestä hexaeditorilla kuin masokistit itsensä ruoskimisesta, mutta ikävä kyllä samasta syystä Linux pysyy marginaalisena kotikonekäyttiksenä...
09.02.2014 klo 21.29 3
cd pelit
cd starcon2
starcon2
nuff said.
09.02.2014 klo 21.36 6
09.02.2014 klo 21.38 2
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
09.02.2014 klo 21.43 4
09.02.2014 klo 21.55 2
09.02.2014 klo 22.49 2
Oh the memories! :)
Rekisteröitynyt 26.09.2007
09.02.2014 klo 23.49 1
Good times :)
09.02.2014 klo 23.52 1
Mitäs uskomatonta siinä on, että Linux ei ole vallannut maailmaa. Kuluttaja-PC-markkinan kohdeyleisö on, by definition, kuluttajia. Ei asiantuntijoita. Kuluttajat tekevät päätöksensä sen mukaan, miten heille on viestitty. Kuluttajille viestitään tietyllä tavalla ja tietyissä paikoissa. Nörtit eivät osaa viestiä kuluttajille, ja sillä sipuli. Nörtit osaavat viestiä hädintuskin edes toisilleen. Linuxin puolestapuhujat ovat nörttejä, koska ei-nörtit kuluttajaviestinnän osaajat peijakkaat haluavat työstään palkkaa, ja Linux on sellaisessa kohdassa maailman asioiden topologiassa, että ei ole minkään tahon intresseissä maksaa näille ammattilaisille siitä, että he tekisivät kuluttajille tarvittavaa suurimmaksi osaksi valheellista yksinkertaistettua pullamössöpaskaa. Joten Linux ei ole menestynyt.
Tämä on monesti sanottu mutta sanon edelleen: "Vaihtaisin Linux jos voin pelata samoja pelejä mitä win puolella". Sekä huono puoli ettei samoja ohjelmia ole linux saatavilla joita on tottunut win puolella käyttämään ja näitten vastineet on monesti ollut karmeita.
09.02.2014 klo 23.57
10.02.2014 klo 00.53 1
10.02.2014 klo 02.10 3
Kannattaa ottaa huomioon että linuxia käytetään myös puhelimissa (android) ja todella monissa muissa laitteissa kuten teollisuuden laitteissa.
Kannattaisi opetella lukemaan, niin huomaisit, että tässä puhuttiin tietokoneiden käyttöjärjestelmistä, eikä minkään sähköhammasharjojen.
Steamissakin Linux-pelleviritelmät edustavat alle prosentin vähemmistöä.
10.02.2014 klo 08.00
10.02.2014 klo 12.34 1
http://en.wikipedia.org/wiki/4DOS
Rekisteröitynyt 04.09.2011
10.02.2014 klo 21.43
10.02.2014 klo 21.54
11.02.2014 klo 07.59
tosi pätevät nörtit tietää nämä jutut elikkä sillai pärjää maailmassa
11.02.2014 klo 09.29
Mutta kuka muistaa vielä 4dos:n jonka sai kivasti liimattua normi dossin päälle? Oli hienot värit ja kaikki ja ihan hyödyllinenkin vielä.
http://en.wikipedia.org/wiki/4DOS
Jep, toi oli aivan todella kingi. Meilläpäin kaikilla oli tuo asennettuna. Teki päivittäisestä DOS:n käytöstä aika paljon siedettävämpää, etenkin kun tossa sai monia hyödyllisiä lyhkäsempiä commandeja käyttöön jne.