Aina kun keskustelu kääntyy asetelmaan PC vastaan konsolit, nostaa joku esiin sen, miten paljon PC-pelaaja joutuu säätämään. Tämä on toki osin tottakin, siitä sain itsekin taas viime viikolla muistutuksen kun leikin muutaman euron hintaisten simulaattoriostosten kanssa. Mutta on myös hyvä huomata, kuinka paljon asiat ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Nykyään säätämiseksi käsitetään se, että kirjoitat virheilmoituksen Googleen ja noudatat ohjeita, tai että selaat Steamin foorumeita kunnes ongelma ratkeaa. Ei niin kovin kauan sitten PC-pelaajalta vaadittiin aika tavalla enemmän.





Bill Gates ei koskaan sanonut, että 640 kilotavua riittäisi kaikille, mutta DOS-aikana sen piti silti riittää. Ennen kuin muistiavaruutta laajentaneet DOS extenderit tulivat käyttöön, ehdittiin jo päästä melko typerälle tasolle siinä, paljonko pelit vaativat vapaata perusmuistia. Hiiren ajuri, mahdollinen CD-aseman tai äänikortin ajuri ja muut tarvittavat hilppeet piti saada ladattua, vaikka osa peleistä saattoi vaatia melkein 600 kilotavua vapaata muistia. Eikä auttanut vaikka koneessa olisi ollut sitä kuinka paljon, sillä ilman erillistä ohjelmaa ei enempää perusmuistia saanut käyttöön. Osa lisämuistiohjelmista taas sekoitti tiettyjen pelien toiminnan tai hidasti niitä tuhottomasti. Tämä noidankehä synnytti kokonaisen taiteenlajin erilaisten käynnistystiedostojen ja -valikoiden ympärille, ja lopulta ne onneksi saatiin DOSiinkin mukaan vakiona.





PC-pelaamisen alkuaikoina vaadittiin pelikehittäjiltä taitoa ja pelaajilta hyvää mielikuvitusta, että CGA-kortin neljällä värillä loihdittuihin pelimaisemiin sai uppouduttua. EGA:n 16 väriä ja viimeistään VGA/MCGA:n 256 sitten jo alkoivatkin näyttää joltain, mutta ensinnäkin kortit olivat hintavia ja toisekseen värigrafiikan tarkkuus oli edelleen samaa rupuluokkaa (320 x 200 pikseliä). Kun sitten keksittiin hatarasti määritelty "SuperVGA", tekivät eri valmistajat siitä erilaisia versioitaan. VESA-standardilla pyrittiin tarjoamaan yhtenäinen rajapinta eri korteille, mutta kaikki valmistajatpa eivät sisällyttäneet kaikkia näyttötiloja omiin laiteohjelmistoihinsa, jolloin tarvittiin taas yksi muistiin jäävä ohjelma lisää...

3D-kiihdytys saapui sekin ensin erillisillä lisäkorteilla, joiden kautta normaalin näyttökortin signaali kierrätettiin. Pelin ottaessa 3D-kiihdytyksen käyttöön kaappasi kiihdytin (yleensä 3dfx Voodoo) kuvan itselleen; muun ajan lisäkortti vain odotteli signaalitiellä ja huononsi kuvaa. Eikä taaskaan ollut puhettakaan siitä, että kahden eri piirivalmistajan laitteet olisivat toimineet yhteen. Joko ostit Voodoon tai olit pelaamatta.





PC-piipperi oli kamala laite, joka oli tarkoitettu äänimerkkien antamiseen, ei musiikin soittoon. Tästä huolimatta sitäkin tietysti käytettiin peliääntenkin toistamiseen (ks. myös ylempi Monkey Island -video), kunnes joku keksi äänilaajennukset. Ja vapaassa kilpailutilanteessa niitä tietenkin keksittiin pian useita erilaisia, eikä monikaan ollut toistensa kanssa yhteensopiva. Pian jonkinlaiseksi standardiksi muodostuivat FM-ääniä soittanut AdLib ja sen kanssa yhteensopiva Sound Blaster, joka käytännössä kloonasi AdLibin ja lisäsi siihen yksinkertaisen digitaalisen äänen toiston. Vaikkapa Amigaan tai Macintoshiin verrattuna SB:kin oli edelleen melko ankea, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Ja jos satuit hankkimaan jonkin paremman äänikortin, kuten vaikka Gravis Ultrasoundin, olit kuitenkin useimmissa peleissä edelleen Sound Blasterille tehtyjen kehnolaatuisten äänitehosteiden varassa. Graviksessa ne vieläpä toimivat emulaattorin kautta, eli huonosti. Värikkäiden ohjelmointikäytäntöjen ansiosta oli myös enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei kaksi ääniä tarvitsevaa ohjelmaa toiminut kunnolla peräkkäin.





Alkujaan kiintolevyt olivat varsin pieniä suhteessa levykekokoon. Kun korpuille tallennettiin jo 1,44 megatavua, ei ollut lainkaan tavatonta, että peruspertin koneen kiintolevy oli 20-megatavuinen. Isompi levy maksoi maltaita ja mansikoita, ja erilaisten standardien ansiosta vaihtaminenkaan ei ollut mikään vartin homma. Tämä johti mielenkiintoisiin arvovalintoihin: haluanko pelata Wing Commander II:ta vaiko säilyttää käyttöjärjestelmän normaalit komennot kiintolevyllä?





Kun haluat nykyisin pelata kavereiden kanssa peliä kotiverkossa, hankitte kytkimen ja tökkäätte piuhat siihen kiinni. Sitten peli käyntiin ja verkkomatsi voi alkaa. Ei puhettakaan siitä, että ensin etsitään kaikkien verkkokorteille sopivat laiteajurit ja pakettiajurit (ja jännitetään taas mahtuvatko ne muistiin), ennen kuin siirrytään ihmettelemään että hei miksi se sun kone ei nyt vastaa tähän hakuun, onko sulla nyt se keskeytys varmasti oikein ja voi hitto sulla on nyt yhden desimaalin verran eri versio tästä ei se voikaan toimia ja tähän saa hei vaan viis pelaajaa nyt jostain syystä että odota vaikka seuraavaa matsia.





On ihan aiheellista valittaa siitä, että osa peleistä haluaa nykyään olla koko ajan verkossa toimiakseen. On kuitenkin olemassa kopiosuojauksia, joihin verrattuna tällainenkin on melko siedettävää. Vielä 90-luvullakin osa peleistä kieltäytyi asentumasta lainkaan kiintolevylle, jolloin niitä oli pelattava levykkeeltä. Levykkeet taas ovat vielä aivan toisella lailla kuluvaa tavaraa kuin vaikka CD-levyt, joten pelin todellakin saattoi pelata puhki.

Ne pelit, jotka suostuivat asentumaan, käyttivät usein manuaalisuojausta, eli kyselivät ohjekirjassa tietyn sivun tietyssä kohdassa lukevaa tekstiä tai jossakin kuvassa olevaa tietoa. Tämä oli ratkiriemukasta silloin, kun mainittu ohjekirja tai lappunen hävisi jonnekin. Piraateille suojaukset olivat korkeintaan hidaste, joten lähinnä kärsijäksi joutui pelin rehellisesti ostanut.





Windows aloitti elämänsä DOSin graafisena laajennuksena. Se käynnistettiin erikseen DOS-kehotteesta, eikä monikaan ajatellut sen soveltuvan muuhun kuin kuvien piirtelyyn, taittotyöhön ja muuhun puuhasteluun. Windows-pelit olivat pitkään Pasianssin ja Miinaharavan tapaisia hidastempoisia naksutteluita, ja huipputason toimintapelejä varten oli siirryttävä takaisin DOSiin.

Kun Windows 95 esiteltiin, sitä pidettiin harrastajapiireissä – tietenkin – vähintäänkin itsensä Saatanan tuotoksena, eikä kukaan itseään kunnioittava hakkeri halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Näin 20 vuoden jälkeen on kuitenkin varovaisesti myönnettävä, että kun sen lastentaudeista saatiin edes osa korjattua, susivitonen ratkaisi aika monta yllä luetelluista ongelmista. Rajapintapohjainen lähestymistapa grafiikkaan, ääneen, verkkoon sun muuhun teki tietokoneen käytöstä huomattavasti vähemmän salatiedettä ja vähensi riippuvuutta niistä Juuri Oikeista laitteistotoimittajista. Viimeistään Windows 98:n myötä ne, jotka halusivat PC-pelaamista jatkaa, pitivät DOSille hiljaiset hautajaiset (vaikka se toki taustalla vaikuttikin aina Windows XP:n läpimurtoon asti).