Nintendon kotikonsolien historiaan kuuluu ylä- ja alamäkiä enemmän kuin tulee ajatelleeksikaan. NES valloitti maailman, SNES teki hyvän tilin sekin, mutta Nintendo 64 ei enää ollut niiden kaltainen de facto -standardi. Sitä seurannutta GameCubea on monesti kutsuttu jonkinlaiseksi flopiksikin – ja olihan se toki sitä reilun 20 miljoonan kappaleen myynnillään, jos vertailukohtana on PlayStation 2 (155 miljoonaa) tai seuraaja Wii (100 miljoonaa). Ensimmäinen Xbox keräsi myyntiä muutaman miljoonan enemmän ja Dreamcastkin sentään sai 10 miljoonaa rikki.

GameCube oli kuitenkin Nintendolle aikanaan merkittävä avaus. Siihen asti ROM-moduuleihin vakaasti luottanut yritys kokeili GC:n kanssa ensimmäistä kertaa vakavissaan optista mediaa, vaikkakin sitten omilla ehdoillaan: täyttä DVD-tukea ei tehty, vaan Cuben levyt olivat sinkun kokoisia pikku-DVD:itä omalla salauksellaan ja niille mahtui 1,5 gigatavua tietoa normaalin DVD:n jopa 8,5 gigan sijaan.

Formaattivalinta kertoo siitä, miten huolissaan firmassa oltiin piratismista, eikä murhe toki aiheeton ollutkaan. Valitettavasti levyn pienuus vain saattoi GC-pelaajat samaan tilanteeseen kuin Xbox 360:llä on nähty myöhemmin: ei ollut lainkaan tavatonta, että laajemman pelin kotelossa oli kaksi erillistä levyä (eikä GC:ssä ollut kiintolevyä tasaamaan tilannetta). Tämä vaikeutti pelien kääntämistä muilta koneilta ja nosti tuotantokustannuksia, puhumattakaan siitä, että kilpailijoita saattoi käyttää DVD-soittimena.

Muilta osin GameCube ei kuitenkaan ollut teknisesti vaatimaton; sen tekniikka oli täysin vertailtavissa mm. mainittuun PS2:een ja etenkin grafiikkarauta oli osin parempaakin. Pieni konekanta yhdistettynä hankalaan formaattiin tarkoitti kuitenkin, että suurten multiplatform-hittien puutteessa GameCubesta tuli nopeasti eräänlainen friikkikonsoli, jonka etenkin Suomessa omistivat lähinnä kovat Nintendo-fanit. Minusta tämä oli aina sääli. Vaikka en itse ole mikään nintskamies, Cubella oli minusta jo tuolloin tekniselle laitteelle harvinainen ominaisuus: se oli sympaattinen.





Osin pienen levyformaattinsa ansiosta GameCube oli todella kompaktin kokoinen. Hädintuskin CD-koteloa suurempi pinta-ala ja muutenkin kevyt rakenne tekivät siitä erinomaisen siron: yhden Xboxin tilaan olisi mahtunut nelisen pelikuutiota. Designin kruunasi kantokahva, joka houkutteli ottamaan laitteen mukaan kaverille. Neljä peliohjainporttia vielä tehosti bilepelikoneen vaikutelmaa.

Niihin portteihin saattoi liittää ohjaimia, jotka sopivat hyvin käteen — jos olit lapsi tai korkeintaan keskimittainen länsimaalainen. Suuremmat karpaasit kokivat kapulan alimittaiseksi. Muutenkaan ohjain ei ollut täydellinen, mm. keltaiselle "kameratikulle" keksi harva peli järkevää käyttöä, mutta etenkin Nintendo 64:n helposti särkyvän häkkyrän jälkeen se oli kuin tervetullut kotiinpaluu monia hyviä ohjaimia tehtailleelta firmalta. Wavebird taas oli ensimmäisiä virallisesti tarjottuja langattomia ohjaimia ja vieläpä luotettavasti toimiva sellainen, vaikkei mikään kaunotar ollutkaan.

Mielenkiintoinen lisälaite oli GC:n pohjaan tökättävä Game Boy Player, joka oli samankaltainen kuin SNES:lle aikanaan julkaistu Super Game Boy, mutta tuki Game Boy Advancen pelejä. Koska ensimmäinen GBA kärsi surkeasta taustavalaisemattomasta näytöstä, pelasin itsekin aikanaan tämän lisälaitteen avulla Advance-pelejäni.



GameCubelle julkaistiin sen kuusivuotisen taipaleen aikana kuutisensataa peliä. Niistä iso osa oli huonoja käännöksiä muilta koneilta sekä pikaisen rahastuksen toivossa väsättyjä kammotuksia, mutta mukana oli paljon tavaraa, joka teki aikanaan vaikutuksen eri tavoilla. Olen maininnutkin jokusia näistä aiemminkin Listasunnuntai-juttusarjassa, mutta kertaus on tuskin pahitteeksi: Luigi's Mansion, Rogue Squadron, Super Mario Sunshine, Paper Mario, Mario Party 4–7, Viewtiful Joe 1–2, Eternal Darkness, The Legend of Zelda: The Wind Waker, F-Zero GX, Pikmin 1–2 ja Metal Gear Solid: The Twin Snakes jäivät kaikki mieleeni ensiluokkaisena viihteenä. Doshin the Giant ja Donkey Kong Jungle Beat olivat hassua outoilua, jota harva yhtiö olisi edes julkaissut. Kasapäin jätin mainitsemattakin, jotta näiden pelien fanit saavat hehkuttaa vielä erikseen kommenteissa.





Ennustan, että historia tulee vielä korottamaan GameCuben sille kuuluvaan arvoon. Se oli toistaiseksi viimeinen kone, jossa Nintendo meni "tekniikka edellä", ja sen pelit ovat ikäisekseen kauniita. Jotain kertoo sekin, että Wii oli käytännössä sama konsoli pienillä muutoksilla ja uudella ohjaimella.

GameCube Hanshin Tigers Limited Edition

Käytettyjen koneiden hinnat ovat tällä hetkellä pohjalukemissaan, osittain siksi, että Cuben pelejä voi pelata vanhemmalla Wiilläkin. Ehjän koneen laatikossaan saa muutamalla kympillä, ja jopa DVD-soittimen sisältävä outolintu Panasonic Q on varsin kohtuuhintainen Japanin verkkohuutokaupoissa. Hieman paremmissa hinnoissa ovat erilaiset erikoisversiot: niitä ilmestyi Euroopassa ja Suomessakin muutamia, mutta varsinaiset herkut nähtiin tietenkin Nipponissa. Pelien hinnassa nousupainetta näkyykin jo, vain muutama vuosi sen jälkeen kun Cube-pelit oksennettiin ulos kauppojen hyllyiltä alelaareihin.

Jos GameCube jäi sinulta väliin, nyt on hyvä vaihe korjata puute sivistyksessä ennen kuin pelien hinnat karkaavat (Nintendo 64:n kohdalla näin on jo osin käynyt). Mainion Freeloader-levyn ansiosta edes aluekoodaus ei estä Cube-parhaudesta nauttimista.