Listan ilmestymispäivästä johtuen isänpäivää on tullut nyt käsiteltyä jo kertaalleen siitä näkökulmasta, millaisia isähahmoja peleissä esiintyy. Tällä kertaa ajattelin listata asioita, joita olen oppinut arvostamaan peleissä etenkin sen jälkeen, kun kotinurkkiin ilmestyi jälkikasvua.




Pelaan edelleen myös GTA:ta sun muuta hurmejuhlaa, mutta vain lasten nukkumaanmenon jälkeen. En kannata sensuuria viihteessä enkä missään muussakaan, mutta nykyisten väkivaltapelien realistinen grafiikka menee jo kevyesti yli siitä tikku-ukko lyö toista tikku-ukoa -tasosta, jota itse lapsena sai nähdä. Pidän siis ikärajoja järkevänä käytäntönä ja noudatan niitä myös omien lasteni kanssa. Yhdessä pelailemme tasohyppelyitä, urheilua, vanhan ajan pystysuuntaan vieriviä räiskintäpelejä ja autoilua.




Aina välillä käy niin, että kesken tiukimman väännön toisella onkin kakka vaipassa ja toiselle pitää mennä antamaan joku leikkikalu ylähyllyltä. Tässä kohtaa alkaa hyvin nopeasti arvostaa vanhaa kunnon konstailematonta taukotoimintoa, joka kytkeytyy milloin tahansa päälle ja pois. Valitettavasti tämä hiukan rajoittaa moninpelaamista, mutta asiaa korjaa itsestään se, että vakiopeliseura on samassa tilanteessa ja siten harvinaisen ymmärtäväistä.




Myöhään illalla pelattaessa (ks. yllä) on melkoisen mahdotonta säätää äänenvoimakkuutta siten, että voisi kuunnella pelihahmojen keskustelua sujuvasti, mutta samalla olla herättämättä koko ruokakuntaa kun aseet alkavat laulaa. Tällöin tilanteen pelastaa englanninkielinen tekstitys, joka onneksi löytyy miltei kaikista paljon puhetta sisältävistä peleistä.




Aivan omanlaistaan hauskaa on se, kun voi pelata jälkikasvunsa kanssa yhdessä. Pelejä, joihin voi ottaa helposti mukaan kokemattoman kaverin, ei kuitenkaan ole riesaksi asti. Ylittämätön alalla on edelleen Sonic the Hedgehog 2, jossa Tailsilla pelaava voi ainoastaan auttaa peliä, ei oikein mitenkään haitata sitä. Myös Lego-sarjan pelit sopivat hyvin pehmeäksi laskuksi oikeaan videopelaamiseen.




Useimmilla lapsilla ei ole kovinkaan pitkää kärsivällisyyttä. Aikuisen mielestä 10 minuutin asennus tai päivitys pelin aluksi ei ole isokaan odottelu, mutta pikkuihmiselle se on pieni ikuisuus.




Opin itse ensimmäiset sanani englantia, kun kaikki VIC-20:n pelit olivat lontoonkielisiä. Myöhemmin kielen kääntämisestä muodostui ammatti, joka on tarjonnut taloudellisen vapauden jatkaa peleistäkin kirjoittamista. Mutta siinä missä tuolloin keskimääräinen peli todella oli käsitettävissä noin yhdellä lauseella, nykyiset konsolipelitkin ovat niin monimutkaisia, että kömpelökin lokalisointi helpottaa kummasti. Lapselle on voimaannuttava kokemus saada tutkia peliä itse, ilman että isi tai äiti seisoo vieressä ja kääntää jokaisen ruututekstin.




Itse en ole mikään ruudun lääppimisen suuri ystävä, puhelimeeni kosketusnäytön huolin vasta kun mitään kunnollista QWERTY-malliakaan ei ollut. Lapseni ovat tässä kuin eri planeetalta. Kaksivuotias poikani osaa paitsi käynnistää Android-tabletin, myös etsiä sieltä suosikkipelinsä (Angry Birds ja Bad Piggies) ja vieläpä saada niissä jotain järkevää aikaiseksi. Välillä saan hänet kiinni tökkimästä sormellaan kannettavan tietokoneen näyttöä, ihmetellen miksi mitään ei tapahdu.