Retrosunnuntaissa fiilistellään Crash Bandicootia

Vietin muutaman päivän ihan oikeasti lomaa. Siis sellaista, etten tehnyt mitään. Koska suurimman osan tästä ajasta satoi, päädyin luonnollisesti pelaamaan. PlayStation Vita on laimeasta menekistään huolimatta varsin pätevä laite, kun haluaa kantaa helposti mukanaan PS1:n ja PSP:n pelejä, joten nappasin sen käteeni ja käynnistin Crash Bandicootin.

Pelasin Crashin miltei läpi, kun aikanaan hankimme veljen kanssa PlayStationin vuoden 1997 paikkeilla. Vain pari jalokiveä jäi puuttumaan. Rahaa muistikorttiin ei ollut, joten tallennuskin piti tehdä kirjoittamalla näppäinyhdistelmä vihkoon. Olen sen jälkeen muutaman kerran aloittanut pelin uudestaan, mutta jättänyt sen pian kesken. Useimmiten syy on ollut turhautuminen, sillä peli ei ole lainkaan helppo. Se sisältää runsaasti erittäin tarkasti ajoitettavia hyppyjä ja kohtia, joissa on todella helppo kuolla vaikka 20 kertaa peräjälkeen. Kuten tulin taas tehneeksikin. Harvinaisen ikävä ominaisuus on myös se, että pelin voi tallentaa vain etsimällä "bonuskierrokseen" oikeuttavat keräilymerkit tai sitten pelaamalla kentän läpi niin täydellisesti, että siitä saa jalokiven.

Koska nyt ei ollut kiire, päätin kovettaa sydämeni ärsytyksille ja pelata peliä hieman pidemmälle kuin olen viimeisen 15 vuoden aikana koskaan jaksanut. Iltapäivä pussimäyrän parissa kertoikin kaikenlaista, mitä en ehkä ollut aiemmin huomannut.

Lue loput jutusta!