Viimeinen sirkus (Balada triste de trompeta, "surullinen trumpettiballadi") on mestarillisin Batmanin arkkivihollisen Jokerin syntytarina, jonka tulemme näkemään. Jokerin syntytarinat tapaavat olla kuivia, paitsi jos – kuten Yön ritari oivalsi – Jokeri kertoo tarinan itse. Viimeisen sirkuksen kaltaisen groteskin ja sadistisen, kieroutuneen romanttisen tarinan Jokeri voisi kertoa Harley Quinnille (vankilamielisairaalan psykiatrille, josta tuli Jokerin sussu). Olin rakastunut tulkintaani, kun Viimeistä sirkusta oli kestänyt vartti, eikä mikään estänyt pitämästä siitä kiinni; hymyilin kuin Jack Nicholson 1989.

Vuonna 1937 veli soti veljeä vastaan Espanjassa. Viaton sirkuspelle pakkovärvätään kesken esityksen. Hän päätyy pilkkomaan Francon johtamia kapinallisia viidakkoveitsellä pinkissä mekossa. Franco voittaa, joten pellelle käy köpelösti. Hänen poikansa Javier haluaa jatkaa suvun perinteitä. Koska Javierilla oli synkkä lapsuus, hänestä tulee murheellinen klovni; heikäläiset ottavat piirakkaa naamaan pellehermanneilta. Javier saa töitä sirkuksesta, jonka tähtipelle Sergio on sadistinen ja väkivaltainen tyranni. Javier rakastuu tyrannin akrobaattityttöystävään Natalieen. Tässä vaiheessa tarina muistuttaa ihanaa hömppäleffaa Vettä elefanteille.

Yhtäläisyydet loppuvat siihen, että Javier on potentiaalinen "Jokeri". Viimeinen sirkus on Tim Burtonin painajaiselta näyttävä, Crank-sarjan energialla ladattu supersankarielokuva, jossa ei ole sankareita, vaan kaksi superkonnaa ja muita hyypiöitä. Sergio ei pidä Javierin pärstästä. Lähinnä siksi Natalie pitää Javierista, kuten nainen ilmeisesti pitää siitäkin, kun häneltä hakataan taju kankaalle. Elokuva on alusta saakka niin levoton, maaninen, heiluva ja hypnoottinen, että outo kolmiodraama kehittyy kuin varkain helvetilliseksi.

Espanjan sisällissota on läsnä teemana, joten sivistyneempi kriitikko satuilisi vallan muuta. Kenties leffan on tarkoitus olla hirtehinen kuvaus maan sisäisistä jännitteistä: osapuolia on kaksi, molemmat ovat samanlaisia pellejä. Batman - Paluu on allekirjoittaneelle megajymyfilmi unenomaisen ilmeen ja friikkien mielenterveysongelmien vuoksi, ja viittaan kintaalla historialle, jos leffauutuus muistuttaa mieleni nyrjäyttänyttä klassikkoa. Nykyään, kun samaistun Batmaniin, Pingviiniin ja Kissanaiseen, kun Paluu tuntuu psykoterapialta, on piristävää kokea jotakin samantyylistä mutta oikeasti hullua.

Tämä täytyi takoa. Maailmassa oli aukko. Hullut pellet ovat paksu klisee siinä missä vampyyrit, mutta hulluista pelleistä tuskin on saatu kaikkea irti. Killer Clowns From Outer Space ja It ovat lapsilta kiellettyjä lastenelokuvia. Yön ritari on lapsille sallittu aikuisten trilleri. Spawn-sarjakuvissa demonipelle Silpoja sai luvan pistää ranttaliksi, mutta vain sarjakuvissa. Viimeinen sirkus todella antautuu psykopaattiklovnien hulluudelle. Kun Javier – lihava ja pienimunainen mies – kierii alasti pusikossa villisian kanssa, tässä ei ole mitään järkeä, mutta osana tarinan mielipuolista virtaa, tässä ei oikeastaan ole mitään outoakaan.

Elokuva tekee töitä herätelläkseen klovnipelkoa. Pellet näyttäytyvät totaalisina mielipuolina, jotka eivät naamioidu kätkeäkseen, vaan paljastaakseen sisimpänsä. Niin ylitseampuva ja sairaalloinen kuin elokuva osaa olla, näyttelijöiden ansiosta sekä Javierissa että Sergiossa on klassisten hirviöiden traagisuutta, joka herättää säälinsukuisia tuntemuksia. Rajoitan arvostelun maanisuutta vain toteamalla, että kun hahmot ovat näin kärjistettyjä, elämää suurempia, ja kun itse tarina ei ylimääräistä varttia tarvitse, 90 minuuttia tapaa olla se raja, jonka jälkeen vitsi alkaa eltaantua ja ensimmäiset pakarasolut menevät kuolioon. Yhtä kaikki, kun puheeksi tulevat pahat pellet, ajattelen jatkossa Viimeistä sirkusta.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa