Deekulla voi olla ammattiylpeyttä. Monet ovat velikultia, jotka eivät tee pahaa kuin kaupunkikuvalle. Monet ilahtuvat ikihyviksi, kun joku suostuu puhumaan heille kuin ihmisille. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin liikkuva versio Pussikaljaelokuva kertoo kolmesta helsinkiläisestä hepusta, jotka omien sanojensa mukaan ovat liian nuoria puliukoiksi, joten he viettävät jatkettua nuoruutta. Lorvailu ja pärjäily, kunnes bissen saa korkata, ovat tyyppien toimenkuva. Vain tästä elokuva kertoo. Onni siis, että jätkissä on potentiaalia: sympaattinen trio vaikuttaa harmittomalta silloinkin, kun heitä ketuttaa. Varsinaiset juoppohullut tulisi opettaa olemaan luusereita tähän tyyliin. Muut mieleeni juolahtavat ratkaisut ovat kansainvälisten pelisääntöjen kieltämiä.

Uskottavia ovat Henninen, Marsalkka ja Lihi persoonallisuuksina ja uskottavia ovat ryhmäkemiat. Eero Milonoff on mainio rentona, haisevana (veikkaus), persettä paljastelevana Hennisenä, jossa on hitusen herrasmiehen vikaa. Kunnianhimon puute on Hennisen heikkous. Hän toimii, jos hän näkee ympäristössä epäkohtia, hän voisi lempiä emäntää, mutta ei hän jaksa elämää suunnitella. "Henniset" jotka olen tuntenut ovat olleet energisempiä, mutta ihmistyypistä ei voi erehtyä. Ihminen rentoutuu "hennisen" seurassa, hän kun on eräänlainen alfauros vapaana tarpeesta puolustaa asemaansa. Seuraelämän kannalta pidän enemmän vain ylpeistä ja itsekeskeisistä nartuista, jotka hekin ovat ystävällisyydessään vilpittömiä ja luontevia, toisin kuin me "marsalkat" ja ne "lihit".

Jussi Nikkilän Marsalkka on porukasta ainoa, jonka ongelmat ovat pinnassa. Hän takeltelee, hänellä on surullinen epävarma ilme ja hän on alati uninen. Kuka tietää, miksi kukaan jätkistä on antanut periksi, mutta Marsalkalta puuttuu selkärangan ja sähkön ohella rohkeuskin. Ylermi Rajamaan Lihi on sellainen perus iilimato, sellainen sieluton sählynpelaaja, josta ympäristö ja kaverit kasvattavat ihan mitä vaan, vaikka vaimoa hakkaavan perusjuntin tai vaarallisen narkomaanin. Hennisen seurassa Lihi on harmiton hölmöläinen, joka näpistelee pikkuasioita, kuten noppia kirpputorilta. Voin todistaa, että kaikki tämä on autenttista suomalaista elämää.

Miksi elokuva pitäisi katsoa, jos olet suomalainen ja ehkä jopa mies ja tykkäät kaljastakin - etkä vieraita kulttuureita opiskeleva intialainen nainen? Tarinaa tuuraava tapahtumaketju ei ole järin erikoinen eikä järin uskottava draaman kannalta. Pitkän ja joutavan päivän aikana pojat törmäävät toistuvasti samoihin poliiseihin, jotta hymyilemme: vastaavia sivujuonia käyttävät yliampuvat komediat. Mukana on sketsihahmojakin. Se on lähinnä hupaisa dialogi, josta elokuva ammentaa persoonallisuutta, joka sulauttaa kohtaukset sujuvaksi odysseiaksi.

Koska olemme suomalaisia, syytämme suomenkielisiä elokuvia kirjakielisestä lausunnasta, vaikka saatamme rakastaa elokuvaa, joka on brittien näkökulmasta naurettava. Kehoitan etsimään myönteistä asennetta tässä tapauksessa. Pussikaljaelokuvassa selkeästi todetaan, että varsinkin Hennisen on tarkoitus vääntää pikantisti oudompaa tekstiä. Tämä on osa hänen persoonallisuuttaan. Se, kun kolmekymppisten luusereiden suista tulee sivistyneitäkin sanoja kun he seurustelevat joutavien kakaroiden kanssa, osaltaan antaa elokuvalle hirtehistä surumielisyyttä. Ellet osaa pitää tätä uskottavana, niin jos vaikka perseen haistaisit; minua syytettiin jo yläasteella kirjakielisestä vääntämisestä.

Pussikaljaelokuva on Napapiirin sankarien veroinen sankaritarina sankareiden ja suoritusten osalta, vaan ei totisesti yhtä vahva elokuva. Alkupuolen kuviot kerrostalorapussa ovat hitusen sekavia, mutta ongelma katoaa, kun selviää, ettei tässä mitään ole, mitä pitäisi kyetä seuraamaan. Katsojilla toivoakseni on ollut mielenkiintoisempia päiviä kaupungilla kuin se jota kuvataan.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa