Pingviinit kakkivat suomeksi dubatun Jim Carreyn naamalle. Nautin elokuvasta hitusen enemmän, kuin heti perään näkemästäni sci-firainasta Super 8. Tieteisfiktiosta vapaa tieteisfiktio ei noussut korkeammalle jalustalle, kuin kakkaleffa, jossa suoli soi rytmikkäästi. Asiallisia tehosteita ja tunteilua sisältävät perjantain molemmat ensi-illat. Omia ideoita elokuvilla on kahteen pekkaan noin yksi, jos sitäkään.

Herra Popper ja pingviinit, tai Mr. Popper's Penguins, on lastenkirja, joka kertoo köyhästä maalarista, joka pingviinien holhoajaksi päädyttyään kehittää taitotemppunäytöksen. Tämä kuulostaa koko perheen klassikolta, mutta älä odota näkeväsi sellaista vuonna 2011. Kyse on siitä, että pingviinit olivat muodissa silloin, kun studio päätti kakkaleffan tehdä, joten suositulta kirjalta lainattiin nimi ja pari juonenkäännettä.

Carreyn tulkitsema Popper on menestyvä kiinteistönvälittäjä. Hänen on seuraavaksi suostuteltava iki-ihana Angela Lansbury myymään ravintola. Popper ei ole skarppina. Hämminkiä aiheuttavat pingviinit, jotka Popper saa perinnöksi tutkimusmatkailija-isältään. Frakkipulut eivät ole ongelma, vaan ratkaisu. Popper rakasti isiä... Mutta isi ei ollut koskaan läsnä! Popper on itsekin viikonloppuisä. Kun hän huomaa, että lapset tykkäävät pingviineistä, hän vapaaehtoisesti pitää maanvaivat ja tykästyy niihin.

Pingviinit ovat toisinaan aitoja ja toisinaan aidonnäköistä animaatiota. Näin tehdään jotakin oikein. Lasten komediat, joissa nähdään koulutettuja eläimiä, ovat järjestään siedettävämpää katsottavaa, kuin alvinit ja pikkuoravat ja karviset, joiden tehosteet tuntuvat menevän vuosi vuodelta surkeampaan suuntaan. Yllätyin, miten heikolta Jogi-Karhu ja Hop kehtasivat näyttää.

Tunnetusti jo pingviinien tepastelu on hauskaa ja sympaattista - jos olet tunnetusti tätä mieltä. Jos kohellus ei ole erityisen kekseliästä, se on kivaa ja luontevaakin. Pingviinit ovat anarkistisia "piirroshahmoja", jotka kuitenkin ovat oikeasti läsnä, aivan kuten Jim Carrey. Edes käsikirjoitus ei ole eeppisen huono. Useamman yksinkertaisen heiton osuvuus välittyy jopa dubatusta versiosta, joka on melko eeppisen huono. Dubbaus on siedettävää, kun mies, nainen, tyttö ja poika vuorovaikuttavat, kun taas Popperin esimiehet kuulostavat siltä, kuin yksi äijä muuttelisi ääntään.

Yhdellekin kelpo huulelle on taputettava, kun lajityyppi on se, johon koomikot tulevat kuolemaan. Carrey pelastaa kasvonsa ottamalla iisisti. Kuminaama ei väänny vääntelyn vuoksi, vaan Carrey tosiaan on riittävän uskottava ja epäuskottava ihmisenä, jotta hän näyttää hyvältä lapsen logiikalla toimivassa kohelluksessa. Popper tekee lopulta asunnostaan pyrypallolta näyttävän pakastinkaapin, koska pingviinit tarvitsevat kylmää (toisinaan). Carrey ei vaikuta enempää mielisairaalta näin tehdessään. Tahtoessaan lapsensa ja ex-vaimonsa Carla Guginon takaisin, Carrey henkii vilpittömyyttä. Pakollinen huipennusta edeltävä kriisi on ainoa todella väkinäinen käänne asiallisessa avioerolapsen fantasiassa. Siinä tilanteessa tätä ei kannata katsoa, kun äitikkä on juuri puhunut pahaa isistä, joka dokaa parhaillaan tuoreessa poikamiesboksissaan.

Oli helpotus hoksata, että olen varovaisesti kehunut ohjaaja Mark Watersin molempia edellisiä tusinaleffoja Spiderwickin kronikat ja Pelimiehen painajainen. Mielenhäiriöni ei ole tilapäinen ja täten sen kanssa voi elää. Watersin työt ovat pahinta mahdollista Hollywood-huttua, jos et joudu katsomaan pahinta mahdollista Hollywood-huttua. Kiltteys on hieno juttu, eikä itsestäänselvyys, kun kohderyhmälle pitäisi joku töötti ulostaa. Pelimiehen painajaisessa kyynisestä ja ärsyttävästä seksinilkistä tuli kiltti ja epäitsekäs mies vapaaehtoisesti, eikä naisen pakottamana. Herra Popper on huomattavasti tylsempi, mutta myös kiltimpi versio hahmosta, jota Carrey tulkitsi Valehtelija, valehtelijassa. (Vähän ihanaa. [Vähän.])


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa