Ei puhuta aina kliseistä. Puhutaan lokalisoinnista ja lisensseistä. Isot markkinat saavat joskus oman High School Musicalin tai Paranormal Activityn. Suomenkielisen junttipissistuotteen on kannattavinta perustua ilmaiseen tarinaan. Roskisprinssi mukailee tarinaa porhosta, joka lähtee maalle opiskellakseen elämää rahvaan keskuudessa, vaikka hänen pitäisi täyttää velvollisuutensa ja hienostella kaulassaan jorma tai kivekset. Älä kysy, miksi leffa perustuu romaaniin. Romaani oltaisiin voitu louhia tyhjäksi ilman lisenssiä, eri otsikolla, sillä mitä kirjailija voi tehdä? Itkeä tuomarille, että "noi pölli polkupyörän, jonka löysin naapurin pihasta"?

Otsikko on niin vaivaannuttavakin. Jed on ison talon hikupelle, joka päätyy roskakuskiksi. "Prinssi" hän ei ole. Toki Jed henkii varomatonta ylimielisyyttä hetkellisesti, kun hän on ensin ystävystynyt pummien kanssa, mutta eiköhän hienohelmoja haukuta prinsessoiksi. "Prinssi" on kiintöhahmo, joka vie pienen kylän tytön satulinnaan. Jed on ennemminkin robotti. Jon-Jon Geitel on jäykkä näyttelijä, mikä on vähällä kääntyä eduksi, sillä onhan se sympaattista, kun kone ymmärtää olevansa puutteellinen. Geitel pärjäilisi sellaisessa elokuvassa kuin Robotin elämää ilman maskeerausta.

Roskisprinssi on tasaisesti sinivalkoista laatua. Hereillä on helppo pysyä hampaiden narskeesta ja sykkivästä suonesta johtuen, järjissään ei niinkään. Leffassa on koira, joka ei tee muuta, kuin ilmestyy paikalle, jolloin joku aina innostuu, että hertsileijaa, tuossa on koira. En ollut vihainen, kun kaksi nuorta tanssi kömpelösti kahden sekunnin ajan, mutten ollut iloinen, kun kaikki innostuivat, että siinäpä oli hienointa tanssia ikinä. Mitä sitten, kun Jed saa aivotärähdyksen? Sitä vain, että liike-energiaa ei kankaalla nähdä, eikä Geitel viitsi näytellä sattumuksen jälkiseuraamuksiakaan. Leffa lässähtää varmasti kuin leivonnaiseni, kun se yrittää mitä tahansa, minkä vuoksi elokuvia katsotaan: vitsejä, draamaa, kamera-ajoja.

Lasketaanko letut leivonnaisiksi? Leffasta löytyy viehättävän rumia käpyjä. He auttavat Jediä muuttumaan oikeaksi pojaksi, tai sanotaanko, että mölkkypelin pölkystä sorvataan Pinokkio. Ennakkoluulottomasti Jed ystävystyy Kristiina Elstelän tulkitseman kassialman kanssa. Mummolla on kavereina Oiva Lohtander, Risto Salmi ja Jon Eikemo. Heikki Silvennoinen inisee roskakuskina. Antti Virmavirta on leppoisa pappi. Hahmoissa ja tilanteissa ei ole mitään... Mitäkö? Ei mitään. Ei paljoa. Silti näyttelijät tuovat historiaa ja henkeä irrallisiin hetkiin. Hetkillä ei ole Jedille muuta merkitystä, kuin että hänkin tykkää.

Yksi lokalisoitu hahmo on "Maaninen Keijukaismainen Unelma Tyttö". Lulu on papin kapinoiva tytär. Pihla Maalismaa on roolissa usein ärsyttävä, mutta tämä johtuu materiaalista, ja MKUT saakin kiehauttaa verta kevyesti. Maalismaa kykenee käyttäytymään huonosti ja olemaan epärealistisen täydellinen, mikä on hahmon juju. Jäykkä pinokkio totta kai haaveilee juoposta lutkasta, joka on katu-uskottava, rento, hassu ja neitsyt.

Teoriassa tarinan kertomiseen tarvitaan sielu, mutta lokalisoinnista suoriutuvat pian tietokoneetkin. Loppuunkalutun tarinan muokkaamisessa on se vaara, että pois saattaa hioutua koko tarina. Roskisprinssi kertoo siitä, kuinka muukalainen saapuu kylään, mutta mikä on tarina? Sekö, että Jed tahtoo elää omillaan, ja niinpä hän myös elää, kunnes hän lopulta myhäilee, koska hän onnistui kaikessa tasan niin kuin hän olettikin? Tämä ei ole tarina. Tarinoissa on jännitteitä ja ristiriitoja ja käänteitä. Se on tarina, jos muukalainen tuulettaa ummehtuneen yhteisön tapoja. Jed ei tuuleta. Se on tarina, kun isi ja poika saavat suhteensa kuntoon. Hups, tämäkin hioutui pois tästä nimenomaisesta versiosta. Roskisprinssi mukailee pinnallisesti ja kömpelösti draaman kaaria ja sketsejä, joista jokaisen jokainen on nähnyt aiemminkin.

Kehittäkää se tietokoneohjelma, niin sekin kertoo, että olisi kutkuttavampaa, jos suomalaisille lokalisoitu prinssi olisi vaikkapa huonoa suomea puhuva kartanonherra Ahvenanmaalta.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa