Jos saisin kuulla kuolevani puolen vuoden sisällä, käyttäisin arvosteluitani ihmisten tutkimiseen. Analysoisin närää herättäneitä tekstejäni, ja pohtisin, kuinka houkutella esiin mahdollisimman eeppistä närää. Etsisin esimerkiksi toisen sellaisen elokuvan kuin A Serbian Film. Lukijat mölyävät, että kriitikko pitää snuff-pornosta, jos hän pitää ihmisten riistämisen tuomitsevasta kauhuleffasta. Miten kansa käyttäytyisi, jos arvostelussa ilmaistaisiin epämääräisesti, että kriitikko koki "vahvasti eroottisen trillerin", jonka seksuaaliset jännitteet ovat "tehokkaita"? Kuolinvuoteella en uskoakseni malttaisi odottaa, että pääsen raportoimaan Pyhälle Pietarille, kuinka riemukasta sakkia jälkeeni tulee.

Tutkijaluonteena totean, että Exam on viihdyttävä elokuva. Kahdeksan ihmistä haluaa työpaikan. Heidät suljetaan pieneen huoneeseen. Heillä on kynä ja paperia. Heillä on 80 minuuttia aikaa vastata yhteen kysymykseen. He eivät saa poistua huoneesta. He eivät saa turmella paperia. He eivät saa puhutella aseistautunutta vartijaa, eivätkä kokeen järjestäjiä. Mikäli joku rikkoo sääntöjä tahallaan tai vahingossa, vartija poistaa hänet huoneesta. Mikä se kysymys sitten on? Kukaan ei tiedä.

Koekaniinien on selvitettävä, onko heidän tarkoitus tehdä yhteistyötä, toimia itsekkäästi, löytää huoneesta vihjeitä, vai mitä ihmettä. Virallinen valvoja totesi, että hän edustaa niin vaikutusvaltaista firmaa, että tässä huoneessa noudatetaan vain firman omia lakeja. Tästä huolimatta ulkopuolinen uhka on tavallista heikompi. Exam muistuttaa yhtä paljon Big Brotheria, kuin sellaisia trillereitä kuin The Killing Room ja Saw. Toki tämä on jännäri, mutta tämä on jännäri lähinnä siksi, että ihmiset riitaantuvat. Ihmiset ovat jännittäviä, pelottavia, arveluttavia.

Tietenkään kukaan tavallinen (korkeasti koulutettu) ihminen ei riitaannu 80 minuutissa niin vakavasti, että hänen elämänsä muuttuu trilleriksi. Mutta eipä Exam olekaan tiedettä, vaan eräänlainen tieteisleffa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Tämä itseasiassa lisää tarinan uskottavuutta, tai mukaansatempaavuutta. Hahmot puhuvat ohimennen asioista, joita tulevaisuudessa tapahtuu, joten huoneeseen eristetyn katsojan ei ole tarkoituskaan tietää tarkalleen, minkälaista elämää hahmot elävät ja miten kovasti he työpaikan tahtovat.

Elän siinä käsityksessä, että elokuvahahmot saavat nopeammin aikaan tilanteen, jossa oikeilla ihmisillä menisi päiviä tai viikkoja. Yksi tyypeistä on narsisti alfauros, joka alkaa jaella muille lempinimiä rodun ja sukupuolen perusteella ja kieroilla hihitellen. Jotkut ymmärtävät pitää pimeän puolensa piilossa pidempään. Naisia ohjaaja-kirjoittaja Stuart Hazeldine ei osaa käsitellä: emännät ovat sama hahmo monistettuna. Jännitteitä kaikkien välille virittyy nopeasti, ja jännitteet kehittyvät hitaasti, mutta varmasti. Ryhmä päättää itse, miten pitkälle he menevät. Kasvoille hiipii ajatus: olemmeko yhteiskunnan jäseniä, vai vallitseeko anarkia? Toiselle anarkia sopisi, toinen taas poistuisi anarkiasta vapaaehtoisesti, mutta väärä johtopäätös saattaa maksaa työpaikan.

Tarina ei varsinaisesti ole järkevä. Loppuratkaisu on hilpeähkö, mutta hölmö. Nämä seikat annan anteeksi sillä perustelulla, että jo tappavan tylsyyden väistäminen on aidolle suljetun tilan elokuvalle suuri saavutus. Moni elokuva – 127 tuntia, Devil – päätyy huijaamaan, kun taas todelliset urotyöt – Haudattu, Exam – pysyttelevät ihailtavan määrätietoisesti yhdessä kohteessa. Huijaaminen on tylsää: kun ahtaudesta poistutaan, leffa ei enää kerro ahtaudesta. Ahtaus on elokuvamainen asia siinä missä kanjonimaisemat, ahtaus on visuaalinen juttu. Lähinnä elokuvat voivat antaa kokijan laskeskella kattotiiliä ja punnita vähäisten yksityiskohtien merkitystä siten kuin Exam antaa.