Synkkä ja sadistinen, sovinistinen ja junttimainen leluleffa, jossa seikkailee muun muassa Albert Einstein -robotti ja plösö kanadalainen puunhakkaaja -robotti, kuulostaa tapaukselta. Vitsi on kuitenkin jo koettu. Transformers: Kaatuneiden kosto pyöritti silmiä: oli robottipari, joka lainasi luonteenpiirteensä "vanhan ajan neekereiltä" (stereotypialta) ja muuta pimeää. Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon) hymyilyttää möykätessään, mutta hymy ehtii hyytyä. Tämä tappajalelujen ja kummelihahmojen kohtaaminen ottaa itsensä kuolemanvakavasti tökeröiden sketsien välissä. Paloautoksi muuttuvaa robottia, jolla on muotoiltu metalliparta, on tarkoitus pitää elävänä olentona, ja voi kiesus: näiltä olennoilta revitään ulos silmät, suolet ja selkärangat. Surkeaa huumoria ja sen latistamaa kouhkaamista piisaa kaksi ja puoli tuntia. Kuutamo on kovilla.

Päähenkilö Sam kiukkuilee kolme varttia, kun valtio ei anna hänen työskennellä kilttien robottien parissa. Voi, tyttöystäväkin tienaa enemmän kuin hän. Perinteisesti olen Shia LaBeoufista pitänyt, mutta tässä erässä hän on rasittava nulikka, jonkinlainen Schwarzeneggerin ja Forrest Gumpin risteytys, jolla ei ole koskaan kivaa. Ikuisuus menee siinäkin, kun Sam päättää itse selvittää, mitä tuhmat petoskoneet puuhaavat. Sankarisähkövatkainten tehtävä on ilmestyä avuksi viimeisillä mahdollisilla sekunneilla. Lisäksi reilut robotit noutavat kuusta sinne rysähtäneen pomonsa. Pomon taikatankovarastosta johtuen lopussa soditaan. Juonenkäänteitä yritetään harrastaa. Joskus puolivälin jälkeen, kun ensimmäinen kunnollinen toimintakohtaus käynnistyi jostakin oletettavasti dramaattisesta syystä, en edes yrittänyt ymmärtää missä mennään, olin vain kiitollinen pyllyyni palautuneesta verenkierrosta.

Konnarobottien gay pride -kulkue tuhoaa suurkaupungin näyttävämmin, kuin sellaista on koskaan tuhottu. Dramaattisemmin kaupunkeja on tuhottu – mutta tuskinpa näyttävämmin teknistä puolta ajatellen. Pimeä puoli on eräs valoisimmista ja terävimmistä 3D-tuotteista markkinoilla. Pariin otteeseen efektiä käytetään henkeäsalpaavasti. Toisin kuin viimeksi, ohjaaja Michael Bay rakentaa selkeitä toimintakohtauksia, jotka eivät petä mittakaavan suhteen. Tämä on kuitenkin yhä Transformers. Bumblebee on suosikkirobottini, sillä hän on keltainen. Kun keltainen mäiskii, minä muistan kummalla puolella hän sotii ja että olen nähnyt hänet aikaisemminkin.

On vaikea muistaa, mitä olen omilla jäykkäilmeisillä, mielikuvituksettomilla, alempiarvoisten sukulaisten ostamilla transformers-leluillani tehnyt. Muistan niiden avustaneen muun muassa Hordacia, mutta muistan elävämmin sen, kun piilotin serkkuni aidon hordisotilaan mummolan lelulaatikkoon, jotta sain leikkiä sillä serkun lähdettyäkin. Bay ei tee mitään, mikä muuttaisi entisen lapsen mielipiteen. Jotkut robotit - ja itseasiassa myös ihmiset - ovat luultavasti olleet mukana alusta saakka, mutta edes pääpahis Megatron ei ole tehnyt eikä tee vaikutusta. Nämä kellopelikoneistot ovat niin yksityiskohtaisia, niin muodottomia ja levottomia, ettei silmä lepää. Maksaisin omaa rahaa vain tarinasta, jossa Transformersit liittoutuvat Pixarin Autojen kanssa ja taistelevat Charles Darwinin teorioita vastaan.

Surullista on se, että Baylla on sisällään kiva tämäntapainen leffa. Jos Kuun pimeä puoli olisi tunnin lyhyempi, jos kaikki näyttelisivät samassa elokuvassa, tekele saattaisi ajaa asiansa. Rakastan Bayn naiivia ja pontevaa Armageddonia, mutta Kuun pimeä puoli muistuttaa juuri sitä liiaksi ja väärillä tavoilla. Molemmissa leffoissa valmistaudutaan toimintaan pieni ikuisuus. Molemmat on ladattu persoonallisilla näyttelijöillä. Tässä leffassa John Malkovich, Frances McDormand ja John Turturro näyttelevät muppetteja. Pidin enemmän siitä, kun Steve Buscemi näytteli tosissaan älykästä hullua ja Bruce Willis patsasteli tunteellisena. Bay on oikeassa siinä, että leluihin perustuva elokuva saa olla hupsu, mutta kun hän tahtoo lisäksi ohjata vakavaakin sci-fiä! Valitse tyyli ja pysy siinä. Olen katsonut Stephen Sommersin leluleffan G.I. Joe: The Rise of Cobra jo neljä kertaa. Lapsellisuus ja naiivius eivät ole syntejä, mutta on eri asia tehdä riemastuttavan lapsellinen leffa, jossa on "isojen poikien juttuja" (G.I. Joe), kuin vaivaannuttavan lapsellinen leffa, joka samaan aikaan onnistuu olemaan julma, lohduton ja pitkäveteinen kuten ovat aikuiset.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa