Mies (Eric Bana) kasvattaa tyttöä (Saoirse Ronan) korvessa Kuusamon liepeillä. Kuusitoistavuotiaana kimma on kirjaviisas, erätaitoinen ja kylmäverisen päättäväinen. Sähkön ja musiikin kaltaisista asioista hän on kuullut vain teorioita. Unissaankin hän kykenisi tappamaan aikuisen miehen. Onko hän "valmis"? Jos hän uskoo olevansa, hän ja nainen (Cate Blanchett) alkavat leikkiä hippaa. Tarinan kuvailu jää tähän, sillä se kuinka pitkään faktoja pimitetään, on mielenkiintoisempaa kuin vastaukset.

Useimmat janoavat vauhdikkaita ja epäuskottavia trillereitä tyyliin Salt. Toiset määrittelevät itsensä aikuisiksi vakuuttumalla niinkin tylsistä hidasteluista kuin The American. Hanna on hitaasti temppuileva tunnelmapala. Tyttö on superagentti? Samaa perusideaa hyödyntää Spy Kids. Hanna on koulutettu kylmäksi ja julmaksi antisankariksi aikuiseen makuun, mutta sisimmässään hän on viaton ja lumoava olento ala-asteikäisten jännäleffasta. Kun Jason Bournen ja Pienen merenneidon äpärä seikkailee, leffa tietenkin on saumaton yhdistelmä agenttijännäriä ja satua.

Hanna, Sovitus, The Way Back ja jopa kamala Oma taivas kirjoittavat kiveen sen, että huippulahjakkaalle Ronanille rimpautetaan, kun teinityttöä on oikeasti näyteltävä. Ronan kertoo jo silmillään, milloin hän on empaattinen ja milloin kolea. Ronan joutuu käyttämään huomattavan usein hämmentynyttä ja huolestunutta ilmettä, jolla hän herättää suojelunhalua pysyen kuitenkin riittävän etäisenä ja outona. Merenneitovertaus juolahti mieleeni heti alussa, kun Peppi Psykotossu selaili satukirjaa. Se ei ole Ronanin vika, että ihmiset unohtavat tämän leffan kuukaudessa, kun taas sellaiset hellyyttävistä ihmisen jäljitelmistä kertovat tapaukset kuin Starman ja The Fifth Element jäävät elämään.

En osaa vakavalla naamalla valehdella, että käsikirjoituksessa on muutakin hyvää kuin faktojen pimittäminen. Näyttelijöiden ohella se on ohjaaja Joe Wright, joka virittelee huvittavia, persoonallisia tunnelmia kiitettävän hienovaraisesti. Hahmot ovat himmeitä. Leffa on varsinkin keskivaiheilla hupsu, muttei koskaan niin epärealistinen, etteikö väkivallan uhka pysyisi tunnistettavana. Jossain välissä luulin olevani rakastunut, mutta moni kakku päältä kaunis.

Hanna on harjoitelma, tyylikokeilu. Nättiä on toteutus. Energiaa on pienimuotoisissa toimintakohtauksissa. Oivia ovat näyttelijöistä kaikki: vahvuus, herkkyys ja outous yhdistyvät myös Blanchettissa. Tyylikokeiluilla ei ole mitään sanottavaa. En puhu "sanoman" puutteesta, vaan siitä, ettei draamaa jakseta rakentaa. Hannan ihmissuhteista ei voida puhua samana päivänä kuin vaikkapa Léonista ja Mathildasta. Viimeisen puolen tunnin aikana elokuva ei enää rakennu saati huipennu, vaan etsii tilaisuutta lässähtää jotenkuten loogisesti. The American oli vähemmän omalaatuista taivaanrannan maalausta, jota kuitenkin voidaan pitää vahvempana elokuvana: tunnelma puhutteli ja loppuratkaisu oli tyydyttävä piste.

Yllätyin lievästi sanottuna, sillä Wrightin ensi vuoden kalenterissa lukee Pieni merenneito. Elokuvat ovat laskelmoituja ja kliseisiä, koska katsojat vaativat sitä, minkä he ovat jo nähneet, mutta rukoilen silti, että Merenneito olisi Wrightin ja Ronanin kolmas yhteistyö. Wright on tuonut draamoihinsa satumaisuutta (Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo, The Soloist) ja ellei hän studion uhriksi jää, hän takuulla tuo satuun uskottavuutta ja ulottuvuuksia.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa