Kriitikko on pian sairaseläkkeellä, jos jo Red Riding Hood – Punahilkka ahdistaa, kuten on päässyt käymään. Näitä teineille räätälöityjä satuja on tulossa sellainen tsunami, että itsekin menin aprillipäivänä halpaan ja luulin, että laulu Maijalla on karitsa kääntyy vampyyrileffaksi. Ei sentään, ei vielä.

Kun Punahilkasta kerrotaan tutista vieroitetuille, susi on ihmissusi. Susi saattaa olla kuka tahansa kyläpahasessa. Taylor Lautnerin isoveljeltä näyttävä (vähemmän vauvaihraa poskissa) puunhakkaaja on Punahilkan sussu. Robert Pattinsonin Touho-serkku (enemmän pyöreyttä, hölmömmät silmät, yhtä paljon hiusgeeliä) on seppä, jonka vaimoksi Punahilkka on luvattu. Myös susi tahtoo Punahilkan, joten poikia sopii tarkkailla. Kovin epäilyttävä on metsässä asuva mummukin. Mysteerissä ei ole mitään omaperäistä, jos olet nähnyt vaikkapa Tim Burtonin Päättömän ratsumiehen, mutta mysteeri toimii. Siitä on hienovaraisuus kaukana, kun vaihtoehdoista wink-wink-vihjaillaan, mutta varmaksi en tiennyt kuka susi on ja tahdoin tietää. Twilight-saagan, viime kevään ökysadun Liisa Ihmemaassa, viime kevään susifilmin The Wolfman ja edellisen teinifantasian I Am Number Four yläpuolella ollaan selkeästi, mitä tarinaan tulee - selkeästi.

Twilight tämä ei ole, naisten hakkaamisesta ei fantasioida. Vaikka susi on murhaaja, antaisin tyttäreni mieluummin deittailla sitä, kuin Lautneria tai Pattinsonia. Punahilkka ja pojat sinänsä ovat laitettuja ja keijupölytettyjä seksisymboleita tutulla tyylillä. Uskottavuus ei ole jutun juju, vaan studiossa tämä ymmärtääkseni on kuvattu ja teatterilta tämä näyttää, kuten sopii. Lavastekylään keskinkertainen tehostesusi istuu huomattavasti paremmin kuin masentavan väsyneeseen päivänvaloon, joten Punahilkka näyttää Twilight-saagaa eheämmältä.

Twilight sitä ja Twilight tätä? Ohjauksesta vastaa Twilight – Houkutuksen Catherine Hardwicke ja mukana on yksi Twilight-näyttelijä. Houkutus oli nilkan nyrjäyttävä harha-askel Hardwickeltä, joka käytännössä on yksi vajaasta kymmenestä naisohjaajasta, joita kärsii seurata. Hardwicke oli omaperäinen realismia tavoitellessaan (Kolmetoista, Lords of Dogtown) ja humpuukitätinäkin hän näköjään kehittyy. Varsin tunnelmallinen on esimerkiksi kohtaus, jossa Punahilkan päässä on rautanaamio ja katsojakin jätetään silmänaukkojen taakse ahdistumaan.

Päättömällä ratsumiehellä oli visionääriohjaaja ja erikoinen päähenkilö. Punahilkka pelastaa paljon Gary Oldmanilla, joka jahtaa sutta pappina, joka terrorisoi viattomia tehokkaasti kuin hukka itse. Olisi kivaa, jos Oldman riehuisi kuin Draculana, mutta jos tykästyimme Anthony Hopkinsin hörhöilyyn kyseisen kreivin vastustajana, arvostamme samantyylistä Oldmania. Yleisesti ottaen näyttely ei ole noloa, vaan melko vaisua: kuolemat eivät kouraise, koska niihin reagoidaan lähinnä angstailulla silloin, kun se on kätevää. Punahilkkaa itseään eli Amanda Seyfriediä katsoo aina ilokseen. Amanda ei vakuuta siten, kuin vaikkapa etäisesti samannäköinen Christina Ricci ratsumiehessä, mutta pusuhuulienkeli vakuuttaa kyllä, että hän synnyttää terveitä poikia!

Elokuvan heikkoudet saa kokea rasittavina tai herttaisina. Punaisella hilkalla ei ole merkitystä tarinan kannalta, mutta kun päähenkilö siihen sonnustautuu, taustalla pörähtää musaa kuin Batman olisi virka-asua sovittamassa. Olen usein piikitellyt leffoja laskelmoiduista "etnisistä vahvistuksista", joten pitäisin pientä taukoa, ellei Oldmania avustavien mustien sotureiden rinnalla seisoisi aasialainen ninjakin ilman selitystä. Tarinan logiikka kaatuu jo siihen, että suden identiteetti ratkeaisi heti, jos jokaisen epäillyn lihaan tuikattaisiin vaikkapa pieni hopeaneula. Sadut yleensäkin voidaan raadella vastaavalla tavalla, mutta kuka satujen ystävä niin tekee? Punahilkka on sujuva, nätti ja viihdyttävä tällainen, tätä on kiva katsoa: tykkäsin hömpästä teininä ja tykkään hömpästä nyt.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa