Kesken normaalia Baywatch-jaksoa bodarijätkän kinttu alkaa hilseillä valotehosteita. Hän on avaruusolento: Smallville-tyyppinen Teräsmies. Valopallokihti on aluksi päähenkilön ainoa supervoima, mutta tulevaisuudessa hän lupaa pelastaa ihmiskunnan. Pahat punkkarit kiusasivat valoraajoja heidän kotiplaneetallaan ja siksi kultamunat ovat tulleet tänne kuoriutumaan. Kihti varoittaa siitä, että punkkarit ovat tappaneet toisen valokintun. Sankari ja isällinen henkivartija säikähtävät ja vaihtavat maisemaa Twilightin hengessä. He vetäytyvät syrjäseudulle, jossa valoraaja ryhtyy paikallisen lukion namupalaksi. Punkkareiden paluuta odotellessa nättitukka koettaa maksimoida tarinan kohderyhmän pelastamalla nörtin koviksilta ja iskemällä tytön puolijumalien vakiorepliikeillä. "Kaltaiseni rakastuvat vain kerran ja se kestää läpi elämän". Ihkua.

I Am Number Four on Twilight – Houkutus ilman tahattoman koomisia omaperäisiä piirteitä, kuten pesäpallo-ottelua ja sovinismia. Laskelmoidumpaa tusinatekelettä ei ole tehty, eikä tehdä voida. Mytologiaa on mukana vain koska täytyy olla. Lorienit ovat hävinneet taistelun mokadorkille jossain päin avaruutta, mutta ainoastaan ne pari jäljelle jäänyttä osaavat taistella mokadorkia vastaan. Mokadorkat ovat Star Trek -alieneita, joilla on tatuointi kaljussa ja pari viiltoa nenän sivussa ja heikko suuhygienia. Lorieneilla on kyky muuttaa kätensä taskulampuiksi ja hätätilanteessa pieraista itselleen vaikka telekineettiset pouwerssit. Mielenkiintoisinta lienee se, ettei lorieneita voi tappaa kuin tietyssä järjestyksessä. Siksi elokuvan nimi on I Am Number Four, eikä esimerkiksi This Smells Like Number Two.

Alex Pettyfer on pojat kuulkaas hän, joka me piestään seuraavaksi mukamas kateuttamme. Kiiltokuvapoika jäykistelee numero nelosena. Hän on pääosassa myös tulevassa teiniystävällisessä Kaunotar ja hirviö -mukaelmassa Beastly, jossa hän näyttelee täsmälleen mokadorkien näköistä vaginaliukastetta. Kenties en oikeasti vihaa petty-parkaa, jolle materiaali ei anna tilaisuuksia, mutta tahdoin tuntea jotakin. Yhden käden sormilla voidaan laskea valvetilan arvoiset hetket. Leffa alkaa eeppisellä musiikilla ja kamera-ajolla!! Ja heti kun pimeästä ja sekavasta toimintakohtauksesta on selvitty, kankaalle heijastetaan silkkaa tv-sarjapuuroa. Kolmella käsikirjoittajalla on takanaan Smallvilleä ja Buffy Vampyyrintappajaa, sekä sellaisia facepalm-elokuvia kuin Muumio 3 ja Spider-Man 2. Enää he eivät edes yritä.

Petty-ferin ja tuppukylän pelinrakentajan kiista naisesta on se varsinainen tarina. Punkkarit saapuvat räiskimään laserpyssyillä vasta lopuksi. Muutamista keskinkertaisista tehosteista huolimatta loppuhuipennus on vauhdikas. Moista meininkiä odotinkin ohjaaja D. J. Carusolta, joka askarteli kiihkeää takuuviihdettä niinkin keskinkertaisista tarinoista kuin Paranoia ja Eagle Eye. I Am Number Four on lähinnä budjettinsa puolesta DVD:lle tuotettavan roskan yläpuolella. Caruso oli lupaava ohjaaja, jolla kenties on munaa siittää oikeille ihmisille omalaatuinen mielikuvituselokuva (Y: The Last Manista ja Preacherista on ollut puhetta), mutta tällaisella teinityttöjä ja pillurallipoikaystäviä kosiskelevalla välityöllä Caruso kosauttaa toisen kulkusensa irti.

Sci-fi ja fantasia ovat menettäneet kaiken arvonsa, jos kohderyhmän nuorimmatkin tietävät jo etukäteen, mitä on tarjottimella. Vampyyreitä ja teräsmiehiä on raiskattu niin ahkerasti, että nykyään tosiaan on mahdollista pistää joku helvetin alusvaatemalli mutisemaan mokadorkista, jatkaa intohimottomalla ja yllätyksettömällä rakkaustarinalla, ja lopuksi lähettää laserpyssypunkkarit alustamaan jatko-osaa. Olipa tämäntapainen hömppä miten lähellä sydäntä tahansa, I Am Number Four menee laskelmoinnissa liian pitkälle: tietokoneen tulostamaa kohderyhmäulostetta ei rahalla tueta, tämä on sovittu juttu.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa