Pystyyn märäntynyttä zombigenreä on viime vuosina piristänyt kaksi pienen budjetin brittileffaa: Shaun of the Dead ja 28 päivää myöhemmin. Jälkimmäisessä ohjaaja Danny Boyle onnistui luomaan uskottavan ja painostavan tunnelman jo ensimmäisissä kuvissa ennen varsinaista raivotautiepidemiaa. Aina vakuuttava Cillian Murphy muodosti muutaman perusbritin kanssa sympaattisen ryhmän eloonjääneitä, joiden puolesta oli helppo jännittää ja myötäelää. Lopun sotilasvouhotus oli omaan makuuni turhan alleviivaavaa saarnausta ihmiskunnan pahuudesta, mutta ainakin hyvä filmi sai intensiivisen ja pahimmista kliseistä vapaan lopetuksen. Suomalaiset pelastivat päähenkilöt ja raivotautiset jäivät kuolemaan nälkään.

28 viikkoa tai itse asiassa 5 vuotta myöhemmin ohjaaja ja näyttelijät ovat vaihtuneet ja budjetti on kasvanut reippaasti. Mikään tästä ei kuulosta hyvältä, eikä se sitä olekaan, vaikka 28 viikkoa myöhemmin viihdyttää omalla tavallaan. Raunioitunutta Iso-Britanniaa ollaan jälleenasuttamassa Yhdysvaltain maailmanpoliisien valvonnassa. Viimeinenkin raivotautinen, eli nopea ja voimakas verta oksentava zombi on kuollut jo ajat sitten, joten hätää ei pitäisi olla. 15 000 siviiliä kootaan Lontooseen pienelle eristetylle alueelle, muualla on voimassa liikkumiskielto. Hienoa olisi, jos kieltoa valvottaisiinkin, tai jos joku olisi varautunut ajatuksella viruksen paluuseen. Yksi uusi idea esitellään. Raivo muuttuu lihaksi. Kamera alkaa heilua. Hemoglobiinifanit saavat kyytiä koko rahan edestä, mukaan raahatut seuralaiset ehkä enemmänkin.

28 päivää myöhemmin ei ollut kirjaintakaan vähemmän kauhuelokuva, vaikka se uskalsi hidastaa välillä vauhtia ja jättää aikaa ajattelulle; olla unelias, jopa runollinen. 28 viikkoa myöhemmin jää puolivillaisista yrityksistä huolimatta kylmäksi, huumorintajuttomaksi toimintaleffaksi. Robert Carlyle tekee parhaansa perusduunarin ja kahden lapsen isän roolissa ja siinä mielessä onnistuu, että kaksi jokusesta hänelle kirjoitetusta huippukohdasta todella iskeytyy selkäytimeen, kumpikin omalla tavallaan. Muu näyttelijäkööri on saippuaoopperatasoa. Osa varmasti pystyisi parempaankin, mutta käsikirjoitus ei anna lupaa: jatkuvan koheltamisen keskellä kenelläkään ei ole aikaa tehdä edes sinunkauppoja muiden turhien hahmojen kanssa.

Hieman sen jälkeen kun valkokankaalla vilahtaa maalaus prinssi Charlesista, muuttuu leffa tahattoman koomiseksi. Siemenet kylvetään toki aiemmin. Käytännöllisesti katsoen 28 viikkoa myöhemmin kertoo siitä, kuinka aseistetut idiootit pistävät naurettavan heppoisen leirin pystyyn pahimpaan mahdolliseen paikkaan ja tunkevat sinne siviili-idiootteja, jotka eivät tajua omaa parastaan. Hups miten käykään. Vaikka vääpelikörmyt keksivät paikata puutteellisia turvajärjestelyjään ampumalla tunteetta kaikkea mikä liikkuu, ei tunnelma tiivisty tarkoitetulla tavalla. Kaikki paha mikä elokuvassa tapahtuu, on riemuidioottiemme omaa syytä.

Kaikesta huolimatta 28 viikkoa myöhemmin on katsomisen arvoinen elokuva kauhun ystäville. Väkivalta on juuri sitä mitä K18-merkintä antaa odottaa ja raivotautisten riehuntaa kuvataan samaan häiriintyneen sekavaan tapaan kuin 28 Päivässä. Kokemuksen pitää tuoreena myös käsikirjoitus, joka todella on huono, muttei sentään se yksi ja sama johon useimmat tämäntapaiset leffat perustuvat: matkan varrelle mahtuu yllätyksiäkin. Juan Carlos Fresnadillo ohjaa tasalaatuisesti ja onnistuu kääntämään budjettinsa muutamaksi ikoniseksi kuvaksi, jotka yksin oikeuttavat leffalipun hinnan. 28 viikkoa myöhemmin on jatko-osa, josta todella tahtoisi pitää, mutta joka lopulta tekee itsestään sellaisen vitsin, että järkyttäväksi tarkoitettu loppuratkaisu sai minut nauramaan jopa ääneen päähenkilöiden tyhmyydelle.