Kyllä rikos keksitään, kunhan syyllinen on selvillä. Toisen maailmansodan jyllätessä, toveri Stalin on passittanut Siperian työleireille ryökäleitä, sotavankeja, väärinajattelijoita ja varmuuden vuoksi kunnon kommunistejakin. Aita ja aseet eivät muodosta vankilaa, muistuttavat vartijat. Leirin ulkopuolella on vain erämaata ja purevaa pakkasta. Kyseenalaistetun tositarinan ja vastaavien kertomusten inspiroima The Way Back kertoo eeppisestä yli 6 000 kilometrin pakomatkasta, joka taitetaan jalan. Kun lumimyrsky lopulta taakse jää, ja ruokaa ja vettä on löydettävissä, puoliksi nääntyneet karkulaiset ovat yhä Stalinin takapihalla. Patikkaretkeä on jatkettava aina Intiaan saakka, läpi hiekkaerämaan, yli Himalajan vuoriston.

Mikä ihmistä eteenpäin ajaa? "The Way Back" viittaa siihen, että Jim Sturgessin tulkitsema puolalainen tahtoo nähdä muijansa vielä joskus – Intiassa he eivät asu. Olennaista on sekin, ettei henkilökuvia rakenneta liialla innolla. Ed Harris on vanhempi amerikkalainen auktoriteetti. Colin Farrell on elementissään venäläisenä sosiopaattina. Omalla pakoretkellään oleva nuori Saoirse Ronan liittyy myöhemmin seurueeseen. Opimme kaikkea pientä Mark Strongin ja tuntemattomampien kykyjen hahmoista, mutta kun luonto ja Oscar-ehdokkaana hyvästä syystä oleva meikkaaja heitä tauotta raiskaavat, yksilöt sulautuvat kärsiväksi massaksi. Eteenpäin rämmitään asiapohjalta. Pahaa tahtoa ei esiinny, mutta selviytymisen reaaliteetit ovat tosimiehillä tiedossa. Mieltäylentävän kaunista on se, että mitä piinallisemmaksi helvetti käy, sitä selkeämmin osapuolet välittävät ryhmästä eivätkä vain itsestään.

Jylhiä maisemia voidaan tyhjämielisesti ylistää. Maailmassa on metsää ja hiekkaa. Sen jopa tahdon sanoa, että luonnon ja ihmisen suhdetta käsitellään poikkeuksellisen puhuttelevasti. Se on kasvavassa määrin ahdistavaa, mutta omalla tavallaan inspiroivaa, kuinka radikaalisti horisonttiin saakka jatkuva erämaa muuttaa muotoaan loppumatta koskaan. Kuinka usein sitä tulee oikeasti ajateltua, miten vaikeaa on pysyä hengissä tuhansien kilometrien päässä (entisistä naapureistani) Alkosta ja Kotipizzasta? Päinvastoin kuin konstikas 127 tuntia (arvostelu), The Way Back omistautuu tilanteen todellisuudelle.

The Way Back vaatii eläytymiskykyä, muttei ole meditatiivista tylsyyden maksimointia likimainkaan raskaimmasta päästä. Se on hahmojen ominaisuus, etteivät he puhu paljoakaan ylimääräistä. Ronanin hahmo herttaisesti saa aikaan alustavaa avautumista. Vähäeleisyys on tietoista, älykästä: jos alkumetrit kuivahkoiksi jäävätkin, määrätietoisuus auttaa katsojaa ymmärtämään yhä paremmin, mikä merkitys pienillä teoilla ja sanoilla on tarpojille. Melodramaattisuuteen vanhan kansan äijät eivät sorru, ja tästäkin johtuen elokuva on uskottava ja täten hyvin liikuttava. Farrellin hahmoa asiallisempia roistokuvauksia ei tule heti mieleen. Paremmin näytelty tai fiksummin kirjoitettu ei ole ainakaan Jeremy Rennerin ylistetty rooli jännärissä The Town. Realismille voi aina nyökytellä, kun roisto vaikuttaa syntyneen (tai oikeammin varttuneen) roistoksi, mutta vain toiseen mainioista suorituksista todella uskoin.

Peter Weir ohjaa harvoin ja hyvää. Apuna on kuvaaja, joka ansaitusti vei Oscarin Weirin edellisen työn Master and Commander johdosta. Ylistän aniharvoin äänimaailman tapaisia asioita, mutta alkupuolen kaivoskohtaukset ja lumimyrsky tekivät vaikutuksen. Tunnelma tuntuu. Se, että The Way Back kertoo sisukkaista ihmisistä, mutta ei ole niinkään hahmovetoinen kuin riippuvainen toteutuksesta, saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta hei, 127 tuntia kertoo itsensä kiven alle järjestäneestä pölvästistä valiten tyyliksi musiikkivideoharhat. Ihminen on vahva. Potentiaalisesti ihminen on vahvempi ryhmässä. Aiheesta sopii runoilla, kun aihe on ymmärretty.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa