Dokumentaristi saapuu puistoon tutkimaan puhuvia karhuja. Pormestari aikoo pilkkoa puiston tukeiksi ja keinotella tuotoilla itsensä kuvernööriksi. Metsänvartijalla on viikko aikaa tehdä puistosta tuottava nähtävyys. Puhuva karhu... pilaa ilotulituksen, jonka piti olla se nähtävyys. Vartija ja dokumentaristi keksivät, että jumantsuikka, puistossahan asuu harvinainen eläinlaji, jota lain mukaan on suojeltava. Sellainen loogisuuden ja näppäryyden multihuipentuma, joka tällaisia elokuvia työkseen kirjoittaa, hieroo tässä vaiheessa tyytyväisenä käsiään. Hän kysyy itseltään vielä yhden kysymyksen. "Mikäs se voisi olla se harvinainen laji, jota on suojeltava?"

Eväskoreja pöllivä Jogi-karhu (Yogi Bear) on yleensäkin hauskempi veikko kuin materiaalinsa. Katso kuvaa. Kuka ei tahdo tuota halata? Epäuskottavista tehosteista huolimatta pidän Jogista, jona Dan Aykroyd ääntelee leppoisasti typerissä trailereissa. Jopa suomenkielinen Jogi on siedettävä. Jogi olisi kotonaan sellaisessa pätkässä kuin Yli aidan, joka - tiedättehän - on animaatio, eikä vain tahdo olla. Kaipa se on oma juttunsa, kun karhu rakentaa lentokoneen oikeassa metsässä. Näytellyn ja piirretyn elokuvan ero on siinä, että piirrosfilmi on fantasiakomedia kunnes toisin todistetaan, ja näytelty elokuva vasta jos siltä alkaa näyttää. Leffauutuus on sen verran vaisu ja arkinen, että tilanne näyttää siltä, kuin ihmiskunta olisi alistanut karhut - nuo vertaisemme velikullat - niin tyystin, että jopa Jogin kaltaisen mestarikeksijän on elettävä kivikautisesti korvessa. Natsikyttä pamputtaa, vaikka nallet varastavat vain kun on nälkä.

Pikkukarhu Boo-Boon alakuloinen passiivisuus tuskin syvenisi keskitysleirillä. Myös dokumentaristi – nainen – tahtoo olla piirroshahmo. Hän on elänyt eläinten keskellä ja kykenee tarvittaessa kanavoimaan apinan raivoa. Tarve tulee noin kerran. Akka on mukana, jotta metsänvartija, tuo jäykkä ja iloton vanhapoika voi takellella kuin kahdeksanvuotias yrittäessään päästä pukille. Pormestari kuuluu kätyreineen häh-häh-hääkerhoon. Eivät tyypit ärsyttäviä ole hillityssä lapsellisuudessaan, mutta olisi vähemmän tylsää, jos heitä piestäisiin jatkuvasti, kuten missä tahansa Beethovenin ties-kuinka-monennessa.

On sinänsä perusteltua kuvata kulunutta kamaa lapsille, koska aniharvat aikuiset kustantavat perheensä telkkarista jo tulleen klassikon uusintanäytökseen. Hah haa, benjiköysi kiinnitetään viimeisellä hetkellä, heh hee, paha mies puhuu suunsa puhtaaksi kameran edessä. Arkeologi osaisi kertoa, minkä faaraon narri vitsit alunperin keksi. Varsinkin alkupuolisko laahaa, kun elämys on riippuvainen komediasta eikä peruskivasta tehostekohelluksesta. Tahtoisin nähdä rehellisen dokumentin, jossa seurataan yhden animaatioelukan vastanäyttelijän mielenmaisemia. Jotenkin nämä sankarit onnistuvat näyttämään tylsistyneiltä ja vaivaantuneilta, vaikka palkkashekissä on kuusi nollaa.

Karvaturrit vastakarvaan (arvostelu). Siinä on filmikelaksi kutsuttu frisbee, joka saa Jogi-karhun näyttämään hyvältä. Karhut eivät kenties ole fotorealistisia, mutta on heidät Amigaa kovemmalla masiinalla animoitu. Kun jotakin tapahtuu, tämä esitetään aina elokuvan, eikä pelkkien äänitehosteiden keinoin - kiitos Hollywood! Tylsänä ja harmittomana Jogi-karhu on lajityypin kärkeä viimevuosilta. Kun karhut tanssivat hittibiisin tahtiin ihan pikaisesti, ei silmukkaan ehdi pujottautua, vaikka hirttoköyden kassista jo kaivoinkin.

Jos dubbaukseen käytetään yli viittä henkilöä - enkä tiedä käytetäänkö -, olisi fiksua koota tiimi, jonka jäsenet kuulostavat persoonallisilta. Leffa on kuvattu aidoilla 3D-kameroilla, mutta lasien tummuus ja sameus latistaa jälleen lähes kaiken mitä efektillä haetaan. Silmille ammutaan pari kertaa ja kirkkaat raketit tummaa yötä vasten ovat sitä, mikä nykytekniikalla oikeasti toimii.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa