Poliitikko, yrittäjä, rakastettu näytelmäkirjailija ja kenties vakooja - voiko mielenkiintoisempaa henkilöä olla, kuin Hella Wuolijoki? Tuskinpa, ja siksikin Hella W on yksi surkeimmista elokuvista, joita olen valkokankaalla eläessäni nähnyt.

Hella W toimii parhaiten kahden henkilön juomapelinä. Pelaaja A varustautuu väkevillä ja pelaaja B miedoilla. A ottaa ryypyn aina, kun hänen tekee mieli tarkistaa historiankirjoista, mitä pirua elokuva yrittää sanoa. Pelaaja B naukkaa aina, kun elokuvassa leijuu tupakansavua, höyryä tai muuta sumua, ja aina, kun kameran edessä on kaltereita, risuja tai muuta säleikköä, ja aina, kun kamera on taiteellisesti vinossa. Se pelaaja, joka ensimmäisenä oksentaa eturivillä orgasmeja saavan suomalaiskriitikon niskaan, voittaa ja minun puolestani pääsee Taivaaseen.

Älä pidä tätä kappaletta arvosteluna. Kuvittele, että tämä kappale on elokuvan käsikirjoitus. Virossa syntynyt Hella päätyi avioliiton ja jonkin muun seikan vuoksi merkkihenkilöksi Helsingin seurapiireihin. Menestynyttä yrittäjää ja poliittista taustavaikuttajaa epäiltiin vakoojaksi. Kun bisnekset alkoivat takkuilla, Hella alkoi entistä ahkerammin toteuttaa itseään kirjoittajana. Naisen tunnetuin työ lienee Niskavuori-sarja. Talvisodan aikaan Wuolijoen poliittiset kytkökset nähtiin eduksi. Hän päätyi neuvottelemaan rauhasta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Myöhemmin Wuolijokea epäiltiin jälleen turhan "toverilliseksi". Hänet tuomittiin maanpetturuudesta. Elokuva ei käsittele Wuolijoen viimeisiä vuosia, kuten uraa kansanedustajana. Elokuva ei ole kiinnostunut yksityiskohdista sen enempää kuin laajoista teemoista. Henkilökuvaa ei rakenneta, draamaa ei viritellä, mutta pari kertaa tunneryöpyssä vellotaan koomisin tuloksin. Leffa on sitä, että kertoja luettelee asioita - kuten teki tämä kappale.

Kertoja paljastaa myös, että hän on Wuolijoen tytär. Kiva tietää, vaikkei tyttärellä montaa kohtausta ole. On helppoa mennä tytön puolelle, kun hän syyttää äitiään poissaolevaksi, sillä sehän Hella on, eikä muuta. Wuolijoki mainitsee, että hän on suustaan hyvä, mutta emme näe rauhanneuvotteluita, emme todisteita naisen muista lahjoista, emme edes luonteenpiirteistä. Pim! 10 vuotta katosi. Pim! Näytelmä on menestys. Pim! Wuolijoki on pyörätuolissa. Pim! Ei ole enää. Miksi ja Miten, siinä on kaksi oikein hyvää kysymystä, joihin ei koskaan vastata. Laatuelokuva keksisi vastauksen myös kysymykseen "Ja entäs sitten?", mutta eipä innostuta.

Hella W on ohjaajansa ummetusta; silkka turhamaisuusprojekti. Lavasteet on valaistu ajatuksella varjoja korostaen kuin kyseessä olisi film noir -trilleri. On harvinaista kyllästyä tyylikeinoihin näin tyystin. Jos huokaiset, että "20 sekunnin kuluessa savua kuvataan taas säleikön takaa", näin aikuisten oikeasti tapahtuu - sopii kokeilla. Koko elämys tiivistyy kohtaukseen, jossa ikääntynyt Wuolijoki naputtelee kirjoituskonetta synkässä sellissä. Eeppinen musiikki säestää luovaa työtä, vaikkemme tiedä millä tapaa merkityksellistä työ on! BAA-BA-BAA! Sitten koko selli RÄJÄHTÄÄ!!!! koska on sota tai jotakin. Mummo makaa lattialla murheissaan - ja sitten seuraavaan aiheeseen. Kohtauksella ei ollut mitään merkitystä. Siihen ei palata edes sivumaininnassa, se saattoi olla pelkkää painajaista, kuten päivä, jona rämmin lumisateessa kokeakseni maatumatonta paskaa.

Vähintään 20 minuuttia Wuolijoki viettää sellissä. Joko mainitsin, että hän oli kirjailija, vakooja, rauhankyyhky...? Elokuva kestää vain 80 minuuttia, ja vankila on se yksi yksityiskohta, johon jaksetaan hetki keskittyä. Tämä on katastrofi. Tämä on loukkaus historiallista henkilöä kohtaan. Olen kohtelias ja ujo, mutta minulla ei olisi sanottavana yhtä myönteistä sanaa tekijöille, vaikka he yrittäisivät ottaa minut päiviltä aseella taiteensa sijaan. Tässä maassa taotaan kamalia elämänkertaelokuvia, mutta vaikka myös Timo Koivusalo latistaa mielenkiintoiset henkilöt pahvikartongeiksi, ei hänkään ole hukkaamalla hukannut näin paljon potentiaalia. Akka oli eeppinen - mutta leffa kestää vain tuokion, mistä siitäkin puolet on tupakansavun pyörintää ja huomattava osa arkistomateriaalia. Jos osaisin imitoida Béla Lugosia, olisin karjunut lehdistönäytöksessä "Pull the string! Pull the string!" ja ollut erittäin tyytyväinen sarkasmiini.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa