Telkkarista tulee pelkkää paskaa. Siksi komediassa Morning Glory on jännitteitä. Intohimoinen ja neuroottinen hösöttäjä Becky (Rachel McAdams) palkataan tuottamaan ontuvaa ajankohtaisohjelmaa. Pakon edessä Becky on valmis tekemään Huomenta Suomea muistuttavasta aamunavauksesta sirkuksen. Jee! Pidetään hauskaa! "Hauskoja" tv-ohjelmia kutsutaan oikeassa elämässä siksi paskaksi. Mutta mitä elokuva yrittää sanoa? Tämä muuten on jännittävää. Ihan pelottaa. Yksi Beckyn päätöksistä on värvätä uutisankkuriksi veteraanitoimittaja Mike Pomrey (Harrison Ford). Käytännössä Becky pakottaa miehen töihin vedoten sopimuksen kiemuroihin. Mike ei tahdo pitää hauskaa. Hän on palkittu, arvostettu journalisti: hän on kärttyinen ja ilkeä, mutta kenties hänellä on syytäkin olla. Jos minä olisin tehnyt elämässäni jotakin merkityksellistä, ja vasta kuusikymppisenä ryhtynyt kirjoittamaan uutisia pornoparodioista, minä vetäisin raivokännit joka Saatanan aamu.

Katsoja voi valita leirin: Becky tai Mike. Beckysta on helppo pitää. Hän mokaa tilanteita itse, häntä potkivat päähän noin kaikki, mutta hän pitää tavoitteet selvinä ja enimmän aikaa hän kieltäytyy suuttumasta ja masentumasta. Elokuvankin tavoite on rakentaa riitaisasta toimituksesta sympaattinen perhe. Lähtökohta on se, että vaikka show ei toimi, asianomaiset ovat kehittäneet egot ja luulevat voivansa taaplata tyylillään loputtomiin. Kaikkia surutta tylyttävä Mike on itsekeskeisyyden ruumiillistuma. Ford ei ole näin hyvä ollut sitten Takaa-ajetun. Hänhän näyttelee oikeasti, vaikka poika pärjäisi yhä karismallakin. Roolissa on riittävästi syvyyttä, jotta miestä voi ymmärtää ja paheksua vilpittömästi, eikä vain yksittäisten sattumusten aikana.

Tapauksen iso virhe paljastuu heti, kun pullat ovat uunissa. Becky on 28. Uranainen. Ahkera. Yksin. Joo, oli fiksua kuunnella markkinatutkimusta. Sen mukaan katsojat pettyvät ja syyttävät leffaa työnarkomanian siunaamisesta, jos Becky on ikisinkku. Ongelman olisi voinut ratkaista vaikkapa siten, että Becky jättää typerän poikaystävän alkumetreillä ja vaihteeksi "jahtaa unelmaa" "modernina naisena". Käytännössä Becky ja äijä, joka hädin tuskin liittyy muihin kuvioihin, alkavat seurustella siltä pohjalta, että kauniit ihmiset ovat kiimaisia. Tähän käytetään noin 10 minuuttia. Tätä aikaa olisi tarvittu ryhmähengen hienovaraisempaan virittelyyn.

Huumori on klassista; eritteistä vapaata. Monet viattomamman ajan komediat ovat hyvinkin särmikkäitä, kun huippunäyttelijät tylyttävät toisiaan vakavalla naamalla, jonka takana on vähän sitä jännää, mikä tekee kamalista koijareista rakastettavia. Ford, Diane Keaton toisena ankkurina ja Jeff Goldblum tv-aseman isokenkäisenä suoriutuvat tylyistä rooleista siinä missä Jack Lemmon ja Walter Matthau aikanaan. Dialogista ja muusta ei paljoa käteen jää, mutta näyttelijät nostavat asiansa ajavan materiaalin arvoa. Se suuri virhe - joka sotkee tarinan rytmiä ja osa-alueiden tasapainoa - on häpeä studiopomoille ja viime vuosien romanttista roskaa taloudellisesti tukeneille katsojille ihan yhtä lailla kuin poloiselle käsikirjoittajalle. Morning Glory tietää mitä tehdä Morning Gloryyn kuuluvilla asioilla.

Keksin vielä poskettomamman tavan sivuuttaa Beckyn mieshuolet. Mitäpä jos se kaikkien aikojen leffatähti, joka on etsinyt arvoistaan roolia 10-15 vuotta, saisi näytellä pääosaa? Jos romanttinen 10 minuuttia olisi annettu Fordille, elokuva olisi virallisesti hänen. 10 minuuttia! Mahdollisuudet voi maistaa. 10 minuutissa tv-kulttuuria ehdittäisiin kommentoida älykkäämminkin, kuin humpuukin tulkinnanvaraisella juhlinnalla. 10 minuutissa Keaton, Goldblum tai koominen säämies olisi lihonut rikkaammaksi hahmoksi. Romanttinen sivujuoni on yhtä hienovarainen yritys maksimoida kohderyhmä kuin Winston Zeddemore: tässä on tämmöinen, ei sillä mitään tee, ei siitä enää eroon pääse, muttei sitä sentään julisteeseen laiteta.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa