Herra X uskoo sokeasti. Hänelle jo se, että hänellä on tarve uskoa, on todiste siitä, että Jumala on hänet luonut. Tuskansa ja pelkonsa työhön, harrastuksiin ja/tai päihteisiin hautaava Herra Y ei usko mitä hän ei näe. Hänen mielestään Herra X keksi jumalat siihen ihme "tarpeeseensa". Rouva Y on ymmärryksessä puolisonsa kanssa. Hän tosin lukee horoskooppeja, joo, ja kerran hän tunsi edesmenneen läheisensä läheisyyden... Mikäli Clint Eastwood seisoo ohjauksensa Hereafter takana, hän on Rouva Y. Hereafter väittää, että kuoleman jälkeen on elämää, mutta käsittelee uskontoja alle minuutin. Poika katsoo YouTubesta, kuinka muslimi puhuu enkeleistä ja pappi Jeesuksesta. Taidetaan uskonto vielä sivulauseessa tai kahdessa mainita. Lopun aikaa leffa kehittelee omaa alkeellista uskontoaan.

Hereafter koostuu kolmesta pitkäveteisestä tarinasta, jotka risteävät väkinäisesti. Nuori poika menettää rakkaan. Hänellä on muutenkin vaikea elämä. Ne muut ongelmat ovat sitä, mistä maalataan selkeä kuva, ja läheisen kaipuu on sitä, mikä ajaa poikaa eteenpäin - järkeä tässä ei haitaksi asti ole. Matt Damon on meedio, joka kernaammin puhuisi eläville kuin kuolleille. Cécile de France on toimittaja, joka liikuttuu nähdessään "valoa tunnelin päässä" jäädessään vuoden 2004 tsunamin alle. Hereafter hyödyntää myös itsemurhapommituksia ollakseen kohahduttava ja kaupallinen. Jos yksi hahmoista kokisi uskonkriisin, koska "Jumala antoi tsunamin tapahtua", tai se edes mainittaisiin, että itsemurhapommittajat tavoittelevat kunniaa tuonpuoleisesta, elokuvan puolustaminen olisi teoriassa mahdollista. Hereafter kertoo tuonpuoleisesta, mutta sijoittuu todellisuuteen, jossa uskonnot ovat merkittäviä kuin 80-luvun huumoriohjelmat: niitä voi metsästää YouTubesta.

Meedio on hahmoista kokonaisin ja Damonin ansiosta miellyttävin. Mitä hahmolla yritetään sanoa? Tämä ei ole jännäri. Tässä ei ole mysteeriä, joka voitaisiin ratkaista. Tämä on draama. Opimme, että useimmat meediot ovat huijareita, mutta Matt Damon kiistatta ei ole. Raja hepun ja huijareiden välillä on hiuksenhieno. Ensimmäisessä sessiossa mies suoltaa perinteistä potaskaa. "Olet keski-ikäinen, joten ehkä kaipaat keski-ikäistä henkilöä, joka sitten varmaan on vaimosi, joten hän varmaan oli pitkään sairas ja tämä oli sinulle vaikeaa." Kuvittelin, että lopettamista yrittävä meedio yrittääkin kuulostaa huijarilta, jotta asiakas turhautuisi, mutta väärin veikkasin. Elokuvalla on outo tarve alleviivata, että jotkut meediot ovat aitoja, tai ainakin heistä saattaa olla apua surutyössä. (Suklaakin saattaa auttaa – mutta muita vaihtoehtoja ei ehditä mainita, sillä teos ainoastaan tuntuu kestävän kolme tuntia.)

Pojalla ja naisella ei ole ketään, jonka kanssa voisi keskustella siten, kuin hyvissä elokuvissa tapana on. Meediolla sentään on veljensä ja kiikarissa potentiaalinen tyttöystävä. Epäolennaiseen keskitytään ahkerasti. Yksi juttu, joka viihdyttäisi yhtä paljon asiayhteydestä irrotettuna, on meedion ja mimmin viattoman romanttinen hetki kokkauskurssilla. Parin vuorovaikutus on miellyttävää. Suhteesta olisi voinut syntyä kokonainen elokuva - miksipä ei? Episodielokuvia tehdään yleensä siksi, että teemaan tahdotaan pureutua eri näkökulmista. Hereafter käyttäytyy kuin tv-sarja pyrkiessään syventämään hahmoja ja tilanteita joutavuuksilla, jotka eivät johda mihinkään.

Jos arvostetun ja palkitun Peter Morganin käsikirjoituksessa oli hitusenkaan hienovaraisuutta, Eastwood on ottanut tekstin kirjaimellisesti ja takonut tyhjän, onton, kuivan ja päämäärättömän elokuvan, jossa ei ole rytmiä sen enempää kuin sisältöäkään. 2008 epäilin Eastwoodia höppänäksi (Changeling), 2009 peruin puheeni (Invictus) ja nyt on jälleen todettava, että juuripa vanhuudelta se haiskahtaa, kun kokonaisuus on tällaista sotkua, vaikka irralliset kohtaukset muistuttavat taiteilijan kyvyistä. Aliarvostettu jännäri After.Life (arvostelu) kertoi enemmän elämästä ja kuolemasta niinikään kolmen hahmon avulla ja viihdearvokin oli aivan toista luokkaa ilman miljoonien dollarien hyökyaaltoja.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa