Jos elokuvan Veijarit nimi olisi kuvaavammin Kusipäät, nimi jäisi mieleen, ihmiset kikattaisivat työpaikoilla ja lippuluukuilla, huomio takaisi uteliaita katsojia ja ihmiset pitäisivät näkemästään enemmän. Kun otsikkona on Veijarit, tämä väistämättä johtaa ennakkoluuloon, että katsojan ei ole tarkoitus fantasioida traktorilla ajosta velikultien polvien yli. Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi) ovat kolmekymppisiä frendejä. He ryyppäävät, panevat, aukovat päätä, tappelevat, yrittävät saada ihmiset juomaan kusta ja helvetin hauskaa tuntuu olevan. Eräillä jatkoilla Ässä ihastuu akkaan kiitos "hyvän keskustelun", jota ei näytetä. Parin seuraavan kohtauksen välissä hän on rakastunut. Toinen veijali on hätää kälsimässä, kun mulkkujen pesää pittää kivittää ypöyksin.

Paljon myöhemmin se lopulta alleviivataan, että totta, Saku on sietämätön nilkki. Toivo pitää takapuolen penkissä: tunnustettu nilkkihän saattaa saada ansionsa mukaan? Se tulee selväksi, etteivät veijarit persoonallisuutta vaihda, mikä toki olisi suotavin skenaario. Oikeastaan on ikävää, että Sakua syyllistetään. Toki hän on vannoutunut poikamies, jonka filosofiaan mikään arkinen ei kuulu, mutta on se Ässäkin mihin tahansa valmis yhden oluen jälkeen. Leffa on hitusen karu, muttei valitettavasti julma. Tekijöillä lienee kokemusta "rennosta meiningistä" ja sympatiaa "veijareita" kohtaan, sillä tiettyä kaihomieltä kusipäiden elämänmuutoksesta koetetaan saada kumpuamaan.

"Veijareita" on olemassa. Kenties kriitikon reaktiot on tulkittava siten, että hahmot ovat uskottavia ja näyttelijät asiallisia? Kyse on kriitikosta, joka keinuu komerossa teollisuuskuulosuojaimet päässä mieluummin kuin vuorovaikuttaa bassoa väärinkäyttävien naapurin veijarien kanssa. Tämä on totta: näyttely on asiallista. Veitikkamaista Leppilampea kuvailen jopa staraksi, vaikkei hän hyvään leffaan vahingossakaan eksy. Myöskin ohjaaja Lauri Nurkse taitaa temput: näin sopii kameraa pintaliitodraamassa heiluttaa. Eräiden juhlien esittäminen latomalla valokuvia nopeasti peräkkäin on nyökyttelyn arvoinen hetki.

Se on käsikirjoitus, jota en edes saniteettitiloissa käyttäisi. Kuten vihjattua, olennaisiakin asioita jätetään näyttämättä. Tämä lienee tyylivalinta, mutta aivan sama. Leppilammella on lärvillään samat panoviikset ja Lusmuniemellä sama sänki, mutta kohtausten välillä katoaa päiviä ja kuukausia. Vain läheisriippuvaisten herra heterojen suhdetta käsitellään: muu jää maininnaksi ja sitä muuta riittää. Sivuhahmojen virta puuroutuu. En muistanut kuka perusnätti naaras on kukakin, saati että olisin ymmärtänyt, mitä merkitystä on yhden kohtauksen ihmeillä. Jos pitäisin elokuvasta, runoilisin sekavuuden olevan keino kuvata sitä, mitä aggressiivinen ja pinnallinen elämäntyyli tekee muistille. Mieluummin tölväisen, että leffa on aggressiivisen pinnallinen.

Taustatarinat, joihin usein viitataan, jäävät yhtä epäselviksi kuin tuoreempi sisältö. Joskus muinoin pahasti mokannut (?) Saku tekee työkseen mainoshommia, ehkä. Kollega sanoo: saat shampanjaa, jos teet näistä hassuista kengistä suositut. Tunnen itseni tyhmäksi jo ennen mahdollista korjausta, mutta rehellisesti sanoen en kykene muistamaan, missä vaiheessa ja miten Saku onnistui, vaikka tiedän, että hän lientä sai. Ässä on säämies, joka käy joskus vihreän kankaan edessä naamiaisasussa. Herra näyttää persettä katsojille puolen tusinaa kertaa: tämän minä hänestä muistan. Teoksen huumori on sitä sorttia, että jos viinaa on otettu, ja kaveri lohkaisee tai repäisee, niin "ää hää hää" on ihan pakko kohteliaisuudesta lausahtaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa