Ysärivuosien poikabändisuosikki Take That on jälleen alkuperäisessä kokoonpanossaan...jippii ja iso käsi Robbie Williamsille. Robbien dominoinnin lisäksi albumin soundiin vaikuttaa suuresti tuottaja Stuart Pricen säätämä electroputki. Hakkaava biitti on välillä retroileva ja paikoin vahvasti 2000-luvulla mutta electrohuttu painaa alleen poikabändin suurinta vahvuutta eli yhteislauluvoimaa. Esimerkkinä vaikka rento slovari Wait, joka etenee onnellisten tähtien alla mutta hakkaava ruoskabiitti on suorastaan häiritsevä elementti.

Kiekon paras siivu löytyy heti alusta - Flood on pirun iskevä ja energinen poppispala. SOS kärsii hektisyydestä ja kertsin kohdalla "sos"-hokema alkaa ärsyttämään. Kidz onnistuu konejytkeen osalta mainiosti mutta samalla Take That jää statistin rooliin omassa biisissään. Hauskasti pölyttyneeltä kuulostava Pretty Things kaipaisi ehdottomasti muiden jannujen vahvempaa ulostuloa - viisu kuulostaa Robbien soolosinkulta. Underground Machine testaa Kraftwerkin ikiaikaisia temppuja. Affirmation sätkii ja potkii retroasenteella kuin kierroksilla käyvä Duracell-pupu. Mark Owen valikoituu pääasialliseksi ääneksi What do you want from me -viisusa - miehen innostunut ääni hapuilee paikoin ärsyttävästi mutta ulosannissa on myös innostavaa tunteen paloa. Gary Barlow pääsee vetovastuuseen Eight Letters -kappaleessa, viisu nouseekin albumin kuuntelua kestävien slovarihetkien joukkoon.

Take That jää monessä käänteessä aggressiivisesti sovitettujen electrotemppujen varjoon. Myös laulupuoli jää jyrän alle - yhteissoundin runtelusta vastaa mies nimeltä Robbie Williams. Robbie on liikaa äänessä. Kun kyseessä on viiden hemmon muodostama poplauluyhtye, toivoisi miehiltä irtoavan enemmän moniäänistä yhteislaulua. Suurin ongelma muodostuu kuitenkin melodioita alleen kaatavasta jytkeestä, joka yltyy muutamassa siivussa lähes itsetarkoitukselliseksi viileyden ylistykseksi. Levy kaipaisi kipeästi muutaman imelän tissinhiplausbiisin etäännyttävän ja välillä kylmän jytkeen vastapainoksi.