Legendan mukaan Rooman yhdeksäs hispanialainen legioona, joka aloitti puoli vuosisataa ennen ensimmäistä joulua, katosi Britanniassa vuonna 117. Kynäilevä ohjaaja Neil Marshall on säveltänyt tästä balladin. Väärin veikattu: ihmissudet, luolapeikot ja punkkarikannibaalit ovat syyttömiä. Centurion on yksinkertainen ja tehokas toimintajännäri julman ja järjestäytyneen Rooman ja julmien ja neuvokkaiden barbaarien kohtaamisesta. Legioona keilataan pikaisesti nurin näyttävässä taistelussa. Asterixin ja Spartacusin fanit taputtavat metsäläisille. Eloonjääneiden Juppiterin poikien paetessa kotiinpäin barbaarit perässään, elokuva kuin varkain muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Ilveksen ja rusakon kisaillessa, empaattinen katsoja ymmärtää molempia.

Michael Fassbender on sadanpäämies (kenturio), joka ehtii menettää joukkonsa jo kertaalleen, ennen kuin yhdeksäs legioona saapuu Britanniaan piktejä pätkimään. Ridley Scottin Gladiaattorissa Rooman valloitushimot kuitattiin kuolevan keisarin katumuksella ja sankarin toteamuksella, että Rooma on valo. Centurion ei liikaa runoile. Örisevät miehiset miehet sotivat veljeys ja kunniakäsitykset pattereinaan. Osapuolia ei demonisoida. Julmimpiin sotarikoksiin vain viitataan. Suurmiehet aloittivat sodan, josta on tullut koston kierre, johon tässä erässä osallistuvat suhteellisen kunnialliset soturit. Sota on tuhmaa. Jos sivuutetaan tämä, ovat varsinaiset paheksuttavat pikku sattumukset näppäriä, sillä hahmot rikkovat lähes poikkeuksetta omiaan vastaan. Tämä jos mikä saa hahmot tuntumaan tasa-arvoisilta. Ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ihmisiä ihmisten armoilla.

Fassbenderiä ei tulla tästä roolista muistamaan. Nouseva tähti vakuuttaa silti fyysisessä filmissä äristessään ja sielukkaasti tuijottaessaan. Hahmoihin ei juuri panosteta, mutta myös piktien kuningas taitaa älyllisen möllötyksen ja niin edelleen. Roomalaisista eloon jäävät tietenkin tutuimmat kasvot, etniset vahvistukset ja mies, jolla oli puoli tuntia palvelusaikaa jäljellä. Centurion ottaa itsensä vakavammin, kuin kotisohvien historian professorien kannattaa. Näkyvän roolin saaneet piktimuijat ovat elokuvamaisen kauniita, mutta sentään arpisia. Kuka väittää, ettei Olga Kurylenko ole uskottava vihaisen terminaattorin roolissa? Seksipommi, joka ei kelvannut Bondille, Max Paynelle eikä agentti 47:lle, silpoo nyt sikoja julmalla fallossymbolilla.

Irtopäineen ja ruiskahduksineen Centurion on niin väkivaltainen kuin näiden pätkien pitää. Punaväri hohtaa, joten realismista ei voida puhua, mutta jokainen rutsahdus tuntuu ja jättää vaikutuksen. Marshall on viimein kypsynyt tasapainoiseksi ohjaajaksi, joka saattaa saada potentiaalin irti seuraavasta typerästä ideastaan (Dog Soldiers, The Descent, Doomsday). Toki myös Centurion on hömppää kärjistettyjä hahmoja ja muutamia kivesten keihästämisen tapaisia ylilyöntejä sisältävänä takaa-ajojännärinä, mutta toteutus antaa leffalle vähintään ne tutuimmat sotarainaan kuuluvat tasot. Loppupuoliskon käänteet ovat yllätyksettömiä, mutta koin ne yllättävän tyydyttävinä. Alkupuolella leffa ja hahmot ihannoivat sotaa siinä missä Zack Snyderin 300 spartalaisineen. Centurion ei ole kummoinen draamana, hahmot hädintuskin ovat kaksiulotteisia, mutta sotahulluudesta edetään vähitellen uskottavaan surumielisyyteen. Sielukas möllötys on eduksi.

Ehkä Centurion hitusen runoilee ja romantisoi, mutta se tekee tämän ennen muuta visuaalisesti. Maisemat - nummet, metsät, purot - ovat jälleen oivimpia erikoistehosteita, kun budjetti on vaatimaton, mutta kameramiehelle saatiin piffattua kaksitehot. Juoksentelu nummilla on nummilla juoksentelua. Elokuva ajoittain hidastelee ja takkuaa, mutta säilyttää tietyn määrätietoisuuden kohtausten - myös toimintasellaisten - ollessa vaihtelevia. Kunhan emme trailerin perusteella eeppistä spektaakkelia odota, Centurion on kelpo leffa legioonalaisista.